On suoranainen ihme, että sotaa käyvässä maassa tehtiin vuonna 1943 päätös tarjota kaikille koululaisille ilmainen kouluruoka. Päätöksen toteuttamiseen annettiin kuntiin viiden vuoden siirtymäaika.
Ilmaisen kouluruuan tulo kouluihin oli erityisen merkittävä asia köyhillä ja syrjäisillä seuduilla, kuten Koillismaalla. Vuonna 1948 jälleenrakennus kävi kiivaana. Perheet olivat suuria, puutetta oli kaikesta, myös ravitsevasta ruuasta, vaikkei nälkää varsinaisesti nähty.
Ilmaisen kouluruuan tarjoaminen oli yksi tärkeä etappi matkalla kohti suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa ja koulutuksen tasa-arvoa. Tasa-arvon johtavana ajatuksena on, että pienen kansan sivistyksen on oltava maailman huippua, jotta voisimme menestyä kansakuntana kansakuntien joukossa.
Jokaisella ajalla on ongelmansa. Sotien jälkeen taisteltiin ruuan riittävyyden puolesta. Nykyisin taistellaan yksipuolista, epäterveellistä ja liian energiapitoista ruokavaliota vastaan.
Kouluruuan laadusta ja lautasen sisällöstä käydään säännöllistä keskustelua. Maun ja terveellisyyden lisäksi ruuan odotetaan olevan myös ympäristöystävällisesti ja eettisesti tuotettua. Kasvis- kalaruokien määrää on lisätty punaisen lihan kustannuksella. Lähiruokaa kannattaa suosia mahdollisimman paljon.
Suomalainen kouluruoka kestää vertailun mihin tahansa maailman maahan.
Huolestuttavaa on, että kuusamolaisista 8. ja 9. luokkalaisista lähes neljä kymmenestä ei syö kouluruokaa päivittäin. Jos terveellinen kouluruoka korvataan epäterveellisellä pikaruualla ja makeilla, ollaan joron jäljillä. Terveyden peruspilarit ovat edelleen samat: oikeaa ruokaa ja riittävästi liikuntaa.
Kouluruoka kaipaa arvostuksen palauttamista. Ja ehkä myös määrärahan korotusta salaattipöydän monipuolistamiseksi.
Joka sanoo suomalaista kouluruokaa huonoksi, ei tiedä mistä puhuu. Maailmalla vaihto-opiskelijoina käyneet tietävät, millaista on, kun ainoat tarjottavat koulupäivänä ovat sipsit ja keksit.