Kirkkohallituksen päätös leikata harvaan asuttujen seurakuntien tukea tuli erittäin ikävänä yllätyksenä Taivalkoskelle ja Posiolle (KS 9.2.2018). Valmiiksi vyönsä kireälle vetäneet seurakunnat joutuvat kovan paikan eteen. Miten pitää talous tasapainossa, kun siinä jo nykyisellä tulopohjalla tahtoo olla tekemistä.
Taivalkosken ja Posion seurakuntien jäsenmäärä supistuu. Se ei johdu niinkään kirkosta eroamisista, vaan paikkakuntien väkiluvun vähenemisestä.
Päätöksessä on sekin karvas maku, että se kurittaa seurakuntia, joissa asuvat kirkon aktiivisimmat jäsenet. Harvaan asutulla maaseudulla kirkkoon kuuluu huomattavasti useampi kuin Suomessa keskimäärin, suurista etelän kaupungeista puhumattakaan. Kirkon toimintaan osallistutaan ja sitä arvostetaan.
Maaseudulla, kuten myös kaupungeissa, seurakuntien aktiivit harmaantuvat. Kirkon suurimpana haasteena on nuorten aikuisten saavuttaminen. Heidän, joiden kirkon jäsenyys on kaikkein herkin katkeamaan. Jos perheet kaikkoavat kirkon piiristä, vaikuttaa se myös rippikoululaisten määrään. Rippikoulu on kirkon keskeisin nuorisotyön muoto, joka tavoittaa suuren osa ikäluokasta.
Koillismaan seurakuntien yhdistyminen oli esillä, kun kuntaliitoskeskustelu oli kiivaimmillaan vuosituhannen alkuvuosina. Omaan seurakuntaan liittyy paljon kotiseuturakkautta ja tunnetta, joten ajatus jäi. Yhdistämistä ei suoralta kädeltä ole nytkään syytä lähteä ajamaan, mutta entistä syvempää yhteistyötä on syytä pohtia.
Haaste ikääntymisestä, jäsenmäärän vähenemisestä ja veropohjan rapautumisesta on yhteinen Kuusamossa, Posiolla ja Taivalkoskella. Onko toimintoja, joita voitaisiin tehdä yhdessä, vaikka seurakunnat säilyisivät itsenäisinä? Juustohöylällä leikkaaminen on tullut tiensä päähän Posiolla ja Taivalkoskella. Talouskurimus pakottaa rakenteellisiin uudistuksiin.