”Seuraavana päivänä lähdettiin taas Tarvajärven laineille. Katsellessa kaunista seutua, kului hupaisesti matka, pitkältä sitä ei yhtä myötää kestänytkään, sillä poikettiin maalle Kiviniemeen saman järven rannalla, jossa pari venäläistä ”staviero”-munkkia majaili.
Lukija tuskin tietänee, mitä nämä stavierot, ”vanha-uskovaiset”, oikeastaan ovat. He eivät kuulu oikeauskoiseen kreikkalais-venäläiseen kirkkokuntaan, sillä he eivät ole koskaan suostuneet seuraamaan Moskovan patriarkka Nikonin vuonna 1666 asettamaa uutta kirkonmenojen järjestystä. He eivät tarvitse oikeauskoisten pappia, eivätkä koskaan käy niitten kirkossa.
Karkotettuna kuuluisasta Solovetskin luostarista Valkeameren saaressa he perustivat erääseen Tuoppajärven saareen omituisen veljeskunnan, kunnes vihdoin täältäkin täytyi lähteä, ja he hajosivat sitten lähiseudulle, mikä minnekin, hartaudessa ja hiljaisuudessa palvelemaan Jumalaansa omalla tavallansa. Rehellisiä ja ahkeria, hyväntahtoisia ja armeliaita ihmisiä he todella ovatkin; sen myöntää ken heitä tuntee.
Suurinta itsekieltämistä heiltä uskontonsa vaatii, ja uskollisesti he sen täyttävätkin. Seitsemän kertaa vuorokaudessa tulee heidän rukoilla, ja tarkoin täyttää Mooseksen lain saastaisista ja puhtaista eläimistäkin (katso 3 Mos. 11 luku). Mutta mitään kiitettävää puhtautta talouden hoidossa ei tuo muuten ankara järjestyksen jumala näytä heiltä suuresti vaativan. Siihen käsitykseen ainakin jäin näiden Tavajärven starovierojen luona käytyäni.
Tullessamme huoneeseen, oli nimittäin jo porstuassa vastassa kaikenmoista. Pölyä likaisella lattialla, ja samoin asuntohuoneessakin. Ovella tuli vastaamme noin 80 vuotias, valkea partainen ukko, vakavan ja ankaran näköisenä, kantain jauhokoria kädessään.
”Drastui” (hyvää päivää) sanottua ja saman takaisin saatua, kysyimme suomeksi: ”Onko Vassilei kotona?” ”Njesnjaju” (en ymmärrä), vastasi hän, mennen jäykästi tiehensä. Kävimme niin asuntohuoneen perällä olevaan kamariin, jonka seinät olivat tottuneen kädellä tapiseeratut, lattia ja katto maalattu, ovessakin vaskiset lukot ja salvat. Kuulin että huone oli muinoin rukoushuoneeksi näin siistitty. Astuimme sitten katsomaan heidän pikkaraista yrttitarhaansa, jossa löökejä, redisejä, herneitä ja nauriita kasvoi. Tarkkaa, huolellista hoitoa ei niiltä näkynyt puuttuneen. Mitään sen enempää maanviljelystä heillä ei olekaan, sillä ei työllä, vaan rukouksella he elävät. Rikkaat, samaan uskontoon kuuluvat kansalaiset Pietarissa ja muualla, lähettävät heille kolikoita, kun he rukoilevat näiden sielunrauhaa autuudeksi Jumalaa. Niillä ei mahtane olla aikaa eikä voimaa sitä itse tekemään.
Toisessa, läheisessä mökissä tapasimme vanhanpuoleisen, Iro-nimisen vaimon, joka taisi suomea jonkunlaisesti. Hän kertoi heidän nyt alkavana talvena täytyvän muuttaa pois Venäjälle, kun elättäjänsä Pietarissa on kuollut, eikä muitakaan semmoisia enää ole, ja entisiä varoja ei ole millä elää täällä. Luultavaa onkin, että pitkiä aikoja koko tätä lahkoa ei enää ole nimeksikään jäljellä.
Kysymämme ”Vassilei” oli verkkoa paikkaamassa, vaan meistä tiedon saatua tuli heti työstänsä. Hän oli sangen kohtelias, hyvästi suomea taitava ukko, kotoisin Jaroslawin kuvernementista. Jo pienenä poikana oli hän tullut Pietariin satulamaakarin oppiin, sieltä joutunut Vienan rannoille ja niin uskonveljiensä seurassa elänyt elämänsä siellä ja vähän aikoja täällä. Häntä kiittävät kaikki sangen hyväksi mieheksi. Hänet saimme oppaaksi ja soutajaksi täältä kolmeneljännestä etelämpänä olevaan Riekin taloon, ja niin jätimme hyvästi Tavajärven kauniille maisemalle.
Mukaansa oli Vassilei peltotilkustaan repinyt löökejä, joita hän sitten matkalla jakoi meille. He eivät koskaan päästä ketään vierasta luotaan ”suun-avauksetta”, mutta tupakkaa et saa heidän asunnossaan polttaa, eikä myöskään kätellä tervehtiessä tai hyvästi jättäessä. Riekkiin päästyä laskimme kahdella pienellä veneellä jokea myöten alas kivisien koskien läpi ja matalain suvantojen halki, kunnes tultiin Hännilan taloon Kiitämäjärven rannalle. Täällä tapasimme sievillä huonekaluilla varustettuja huoneita ja tuttavaa, puheliasta väkeä. Isäntä haasteli meille huviksemme kelpolailla venättä, jota hän oli oppinut kai Kantalahden rannoilla kauppamatkoilla kulkiessaan. Monet varakkaat kuusamolaiset talolliset käyvät näet talvisin usein siellä jauhoja tai kaloja ostamassa. Kansa näillä seuduin onkin aina ollut sangen taipuisaa kaikenlaiseen kauppahommaan, ja koska tuo pääelinkeino, maanviljelys, täällä on niin epävarmaa, on melkein pakko jotain muutakin hommata.
Täältä purjehdimme veneellä myrskyisen järven yli peninkulman matkan päässä olevaan Heikkilään takaisin.” (Uusi Suometar, 1879)
Tavajärven luostari oli Tavajärvellä sijainnut ortodoksinen vanhauskoisten (staroviero) luostari. Luostarin perustivat 1800-luvun puolivälissä Venäjän puolelta tulleet vanhauskoiset munkit, jotka pakenivat Suomeen sen jälkeen, kun Vienan Karjalassa sijainnut vanhauskoisten Tuoppajärven luostari oli tuhottu vuonna 1852 Venäjän hallituksen toimesta. Munkit hankkivat omistukseensa Tavajärvellä sijainneen rappiolla olleen Hautaniemen kruununtilan, jonne he rakensivat kolme rakennusta luostarin käyttöön. Nuorusen huipulle he pystyttivät ortodoksisen ristin. Luostarin johtajana toimi munkki Ilja Otso. Luostarin läheisyyteen perustettiin munkkikunnan kasvaessa erakkokeljoja muun muassa Kiviniemeen ja Hänniseen. Munkeista tunnetuimpia olivat Kiviniemessä elänyt Vasseli eli Vasili Lebedev ja Hännisessä asunut Ivan eli Jaakko Parassejev. Luostarin munkkien kerrotaan tuoneen sipulinviljelyn Kuusamoon (lähde Wikipedia) ja Baabelinmäelle. Vasseli palkittiin myös lohen istuttamisesta Tavajärveen vuonna 1910 (lähde Kaleva 23.2.1910). Munkeilta jäi löökien ja lohien lisäksi myös muuta jatkoa Kuusamon väestöön.