Tunnetko usein pettymystä? Minä tunnen. Älä huoli, tähän on olemassa lääke, ota pettymys ystäväksesi, aivan kuin se olisi rakas taakka. Pettymistä emme pääse karkuun, vaikka kuinka haluaisimme. Pettymys tulee ja menee. Ehkäpä pahin pettymys on pettymys omaan itsemme, kuinka usein tunnemme, että teimme taas väärin, ehkä emme osanneet toimia toisella tavalla.
Olen kuullut sanottavan, että lasten pitää osata pettyä, käymään se tunne läpi. Kaikkiahan haluavat silottaa lapsen tietä, minä myös. Vaikkakin jos lapselle antaa kaiken periksi mitä hän haluaa, kohta mikään ei riitä.
Olisiko lapsen kasvatuksessa kaikkein tärkeintä opettaa pettymyksen läksy. Ehkä pelkäämme omaa reaktiota, jos lapsi saa kiukkukohtauksen, mitä tehdä silloin? Tähän ei ole yksiselitteistä vastausta, itse kukin hoitaa asian omalla tavallaan. Mielestäni lapset ovat nyt erilaisia kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Oman kokemukseni mukaan, silloin he tyytyivät paljon vähempään.
Aika muuttuu, niin myös lapset, siitä ihanasta lapsesta tuli teini-ikäisen uhmakas. En tarkoita, että emme rakastaisi lapsiamme, kasvatus on vain haastavampaa kuin ennen. Kun nyt minulla on ainokainen tuntuu, että hän haluaa yksin enemmän kuin kaikki jo aikuiset lapseni yhteensä silloin ennen. En ole mikään alan asiantuntija, kaikki perustuu kohdallani kokemukseen, olenhan ollut äiti kolme vuosikymmentä. Ja vielä Veikko Lavin laulun sanoja lainatakseni ”Pettymys tuo totta tosiaan, väliaikaista kaikki on vaan.”