Olin toukokuun alussa yhdessä vävyni kanssa tyttäreni kustantamalla myöhästyneellä 80-vuotismatkalla Venäjän entisessä pääkaupungissa. Vanhalle historianopettajalle tämä Nevajoen kaupunki on ehtymätön aarreaitta. Siellä riittää loputtomiin katseltavaa ja opiskeltavaa. Mutta vanhalle yhteiskuntaopin ja taloustiedon opettajalle se oli vieläkin enemmän, nimittäin suorastaan hätkähdyttävä kokemus.
Meidän naapurissamme, ihan rajamme lähituntumassa sijaitsee metropoli, joka on asukasluvultaan lähes Suomen kokoinen. Se elää tällä hetkellä tosin selvästi säästöliekillä, sillä rahan puutteen kyllä aistii, mutta eihän se toki aina sitä tee. Ennemmin tai myöhemmin se puhkeaa kukoistukseensa ja alkaa kuluttaa roppakaupalla. Silloin pitäisi suomalaisyritysten olla kärppänä paikalla. Mutta Pietari kuluttaa toki jo nyt, nimittäin maataloustuotteita; syötävähän heidän on kireinäkin aikoina.
Tässä astuu kuvaan nyt USA:n ja EU:n pakotepolitiikka. Tämän pakotepolitiikan maksajiksi joutuvat meillä maatalousyritykset ja meijerit. Meillä sekä maatalous että meijeriteollisuus kituuttaa henkitoreissaan sen vuoksi, että Putin sai päähänsä kaapata Ukrainalta Krimin. Tottahan toki se oli sikamainen temppu, ja jollakin tavalla Venäjän on sen annettava tuntea, mutta millä tavalla on perusteltavissa, että Suomen ja Kuusamon maanviljelijät ja juustolat sen maksavat. Pelättävissä nimittäin on, että kun pakotteet kerran loppuvat ja me pyrimme uudelleen Pietarin markkinoille, sinne ei olekaan enää asiaa. Joko Venäjä itse on saanut maataloustuotantonsa kuntoon, tai sinne ovat ehtineet vähemmän ”oikeaoppiset” markkinamiehet.
Pakotepolitiikkaan lähdettiin hätäisesti suurten EU-maiden ja USA:n vanavedessä. Tätä ratkaisua ei sanellut kansallinen etu.
Olihan Pietarissa papillekin ällisteltävää. Kävimme lukuisissa kirkoissa ja kaikkialla toistui sama näytelmä, päättymätön hartaiden rukoilijoiden jono, joka eteni eteisestä ikoneiden luo ja sieltä etuosan ikonostaasiin, sytytettiin tuohukset esirukouksen merkiksi, tehtiin ristinmerkit ja hiljennyttiin rukoukseen. En voinut olla vertaamatta tätä näkymää länsimaisiin kirkkoihin, jotka ammottavat tyhjillään, jollei otata huomioon suu auki töllisteleviä uristeja.
Vladimir Ijits Uljanovin ja Josif Vissarionovits Dzugasvilin aloittama seitsenkymmenvuotinen ortodoksisen kirkon järjestelmällinen kyykytys ei hävittänyt uskonnollisuutta eikä tyhjentänyt kirkkoja, vaan lisäsi uskonnollista kaipuuta. Sen sijaan samaan aikaan liberaalisen markkinatalouden kapitalismi onnistui loistavasti siinä missä em. toverit olivat epäonnistuneet.
Minulle opetettiin lapsena, että venäläinen ateistinen propaganda ja kommunismi olivat kristillisyyden pahimmat viholliset. Näin Impi ja Ali Ervasti uskoivat ja opettivat, ja tämä opetus upposi kaaleen. Pietarin kirkkojen mahtavat rukousjonot panivat minut epäilemään tämän lapsuuteni opetuksen paikkansa pitävyyttä. Mieleeni tuli kaksi Jeesuksen opetusta. Ensiksikin se, jossa hän varotti mammonan eli omaisuuden turmelevaa valtaa. Kuka siihen kiinnitti ja sen varaan rakensi elämänsä, siitä tuli hänelle jumala. Hän ei ollut enää kirkon kipeä eikä pappien vaivainen. Toiseksi Herramme opetti, ettei pitänyt varoa niitä, jotka uhkasivat viedä hengen, vaan piti varoa heitä, jotka riistivät sielun. Kommunismi pystyi ottamaan vain hengen, sen sijaan kapitalismi riisti ihmisten sielut.
Tekeepä lopuksi mieleni kertoa eräästä Karl Marxin opetuksesta. Hän varoitti kapitalismista ja selitti, että se tekee ihmisestä kuulutuksen ja tuotannon pelinappulan, elävän robotin, jonka elämän täyttävät vain lisärahan hamuaminen ja sen nautinnokas kuluttaminen. Henkiset ja hengelliset arvot menettävät merkityksensä. Ihmisestä tulee itsekäs ja vain omaan napaansa tuijottava, tunteeton fossiili. Muutamat luulevat, että Parta-Kalle puhui vain höpöjä ja rakenteli joutavia tuulen tupia. Tämä päivä osoittaa, että hän oli muutamissa asioissa pelottavan oikeassa.
