Pääkirjoitus
Kansanedustajaehdokkaat ovat vaalien alla vastanneet kenties kymmeniin vaalikoneisiin, joita ovat laatineet median lisäksi erilaiset eturyhmät. Eturyhmät, totta kai, asettavat kysymyksensä niin, että ehdokkaat joutuvat ottamaan kantaa juuri heille tärkeisiin asioihin. Ehdokkaiden antamat vastaukset jäävät talteen, ja ehdokkaita voidaan tarpeen tullen panna tilille lupauksistaan.
Järkevä poliitikko ei näinä aikoina lupaa mitään. Mitä sitovaa ehdokas voi sanoa esimerkiksi Nato-jäsenyydestä, kun yhdessä vuodessa Suomen ja Euroopan tilanne on muuttunut hurjasti? Sama koskee verotusta, leikkauslistoja tai velkaelvytystä. Hallituksen pakissa pitää olla kaikki keinot reagoida, jos tilanne olennaisesti muuttuu arvioidusta.
Poliitikon pitää uskaltaa muuttaa mielipidettään tilanteen muuttuessa, vaikka kuoro kuinka huutaisi takin kääntämisestä.
Suomi käy eduskuntavaaleihin olosuhteissa, joita ei osattu neljä vuotta sitten edellisten vaalien aikaan ennakoida. Suurin muutos on tapahtunut ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Ukrainan kriisi ja Venäjän uhittelu yllätti päättäjät.
Suomen talous kehittyi heikommin kuin Jyrki Kataisen hallituksen alkutaipaleella arvioitiin. Pihtisynnytyksellä koottu kuuden puolueen hallitus joutui hyvin pian toteamaan, ettei vaivoin koottu hallitusohjelma vastannut nopeasti muuttuneeseen tilanteeseen.
Monella tavalla haastavassa tilanteessa oleva Suomi tarvitsee vahvan ja toimintakykyisen enemmistöhallituksen, jonka käsiä ei sidota liian pieniin yksityiskohtiin menevällä hallitusohjelmalla. Hallitusohjelman pitää olla tyyliltään lyhyt strategiapaperi, jossa hallituspuolueet sitoutuvat yhteisiin päämääriin.
Suomi tarvitsee päättäjiksi sivistyneitä, laaja-alaisesti yhteiskuntaa ja taloutta ymmärtäviä päättäjiä. Vaikka Suomi on vaikeassa tilanteessa, olemme edelleen yksi maailman rikkaimmista maista. Ja ennen kaikkea: kansalla on vapaus valita päättäjänsä itse.