Menestys kihoaa päähän poliitikoilla yhtä nopeasti kuin vanhalla juopolla viina. Kun perussuomalaiset saivat kuuluisan jytkyvoittonsa, niin he käyttäytyivät kuin olisivat maailman valtiaita. He alkoivat jaella toisia puolueita vuohiin ja lampaisiin, sen mukaan, miten nämä heitä miellyttivät. Tietysti he siinä sivussa lupasivat yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, jahka he kerran pääsevät vallan kahvaan. Kun he viimein sinne pääsivät, he saivatkin huomata karmean tosiasian, että Suomessa hallitseminen on sovittelua ja kompromissien tekoa. Siellä ei valita useinkaan hyvän ja huonon välillä, vaan huonon ja aivan kelvottoman välillä. Jos tällaiseen ei suostu, on turha hallitukseen hamuta. Jos taasen ei hallitukseen lähde ja siellä pysy, joutuu tyytymään rakkikoiran virkaan oppositiossa. Nyt ovat perussuomalaiset saaneet kokea hallitustaipaleen ihanuutta ja kurjuutta ja kokea, kuinka katoaavaa on mainen kunnia.
Nyt viime kunnallisvaaleissa vihreät saivat oman jytkyvoittonsa. He nousivat kerta heitolla pienpuolueesta keskisuureksi puolueeksi. Eduskuntavaaleja joudutaan vielä odottamaan lähes kaksi vuotta, mutta nyt jo vihreät mahtavina selittävät, mitkä puolueet heille käyvät hallituskumppaneiksi, mitkä eivät. Mitä ihmeen jakajia he kuvittelevat olevansa? Ensin on käytävä vaalit, eivätkä he nykyisellä gallupkannatuksella olisi vielä lähelläkään jakomiehen paikkaa. Heitä edellä ovat kokoomus, demarit ja keskusta. Todennäköisesti näistä joku on jakajan paikalla, ja vihreät saavat päättää vain siitä, lähtevätkö tanssiin mukaan, jos pyydetään. Voi hyvin olla niinkin, että he istuvat seinän koristeena ja katsovat kaihoisasti, kun vierestä viedään.
Vihreistä on hallituspuolueena samanlainen kokemus kuin vasemmistoliitosta, eli toisin sanoen, kun taival käy vaikeaksi, he heittävät pyyhkeen kehään ja luikkivat oppositioon. Tämä ei ole isoille puolueille mikään meriitti. Hallituskumppaneita valitessaan he kahteen kertaan miettivät, uskaltaako tuollaisia p-housuja mukaan ottaa. Kun tuuli alkaa puskea vihaisesti vastaan, he alkavat vielä uikuttaa ja juoksevat nurkkaan. Juuri tästä syystä Timo Soini on pitänyt puolueensa hallituksessa hammasta purren, vaikka kannatus on katoamassa ja omat puoluelaiset rutisevat hermostuneina. Soini on politiikan peluri ja tietää, että pelkureita kohtaan ei armoa tunneta.
Menetyksen päähän kihoamisesta viinan lailla on hyvänä esimerkkinä kuusamolaisten ikioma Mika Flöjt. Kun hän sai hyvän äänisaaliin kunnallisvaaleissa, hän oitis ilmoittautui mukaan puolueen puheenjohtajan vaaliin. Kukapa se kissan häntää nostaa, jollei kissa itse, mutta viisas kissa ei ala pyydystää isoa rottaa, kun hiirissäkin on tekemistä. Puolueen puheenjohtaja valitaan yleensä istuvista kansanedustajista tai EU-parlamentaarikoista, ei sille paikalle paikallistason poliitikoilla ole juurikaan asiaa. Valtakunnan tiedotusvälineissä ei Mika juuri sijaa ole saanutkaan, mutta hän varmaan ajattelee, että pääasia, että kun nyt on nimenä mukana, niin myöhemmin mies tunnetaan, ja sitten, kenties, kunnian kukko laulaa.
Vastikään edesmennyt presidentti Koivisto kyllä opetti, että maltti on valttia. Vanha kansa varoitteli aikanaan: ”Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa:” Minä olen sitä ikäluokkaa, joka luottaa enemmän tähän opetukseen. Liika pyrkyryys voi herättää enemmän hilpeyttä kuin luottamusta. Mutta Mika tekee niin kuin tahtoo, eikä hän tällaisen vanhan fossiilin neuvoista mitään piittaa, eikä tarvitse piitatakaan.
