Poronhoito ja maatalous ovat elää kitkutelleet rinnakkain Koillismaalla satoja vuosia. Siitä lähtien, kun savolainen asutus nousi Kitkan ja Maanselän lapinkylien sekaan 1600-luvun lopulla.
Ristiriitoja on riittänyt. Sen voi todeta avaamalla Koillissanomat miltä vuosikymmeneltä tahansa. Porottomien yhdistyksen juuret ulottuvat vuosikymmenten päähän.
Kiivailu poronhoidosta liittyy maankäyttöön, johon kohdistuu keskenään ristiriitaisia intressejä. Porojen viljelyksille tekemät tuhot nostattavat maanviljelijöiden verenpainetta. Paliskuntien syyttävä sormi osoittaa kohti itärajaa, jonka seudun lisääntynyt petomäärä työntää poromiesten mukaan porokarjaa kohti länttä ja asutusta.
Petojen määrästä käydään ainaista kinastelua. Faktaa kuitenkin on, että porojen teurasmäärä on vähentynyt. Esimerkiksi Oivangin paliskunnassa teurastettiin 1 400-1 500 poroa vuodessa vielä 90-luvulla. Viime vuosina teurasmäärä on jäänyt 900 poron kieppeille.
Ajalle ominaiseen tyyliin kiihkeimmät haluaisivat ratkoa poronhoitoon liittyviä ongelmia kieltämällä elinkeinon. Sosiaalisessa mediassa toimii ryhmä, jonka tavoitteena on lopettaa poronhoito kokonaan eteläisimmistä paliskunnista.
Ajatus ei ole realistinen, eikä reilu. Millä oikeudella voitaisiin kieltää ammatti, jota on jossain muodossa harjoitettu seudulla jääkaudesta saakka? Poro on matkailulle symbolisesti tärkeä eläin, joka kuuluu luontoon, ei aitaukseen.
Ennen kaikkea osapuolten on huutelun sijaan pystyttävä istumaan saman pöydän ääreen. Porovahinkojen arvioimislautakunta on saatava uudelleen toimintaan. Neuvotteluratkaisun hakeminen on tietysti työläämpää kuin puskista huutelu puolin ja toisin, mutta lopulta hedelmällisempää.
Oivangin paliskunnan vt. poroisäntä Juha Kujala kertoi (KS 18.11.2016) paliskunnan rakentavan lisää aitoja viljelysten suojaksi Itä-Kuusamossa. Jospa tunnelmat pikkuhiljaa viilenisivät.