Puoli yhdeksältä keskiviikkoiltana Ravintola Veijo on vielä autio. Kajareista soi Taikapeilin Jos sulla on toinen. Screenillä lukee: ”Terwetuloa Weijon Wisaan!!!”
Porukkaa alkaa valua paikalle hieman ennen iltayhdeksää.
Myös meidän pöytämme täyttyy pikkuhiljaa. Joukkueeseemme kuuluvat minun lisäkseni Petri Markkanen, Piritta Väisänen ja Risto Pikkupeura. Nimeämme joukkueemme Prätkähiiriksi. Yhtä lukuunottamatta kukaan ei tiedä, miksi.
Visa alkaa helpolla kysymyksellä: montako minuuttia on seitsemässä tunnissa? Joukkueestamme huokuu itsevarmuus. Olemme jo hyvää vauhtia matkalla voittoon.
Itsevarmuus ropisee heti kolmannen kysymyksen kohdalla. Emme ole varmoja, mistä lähetettiin ensimmäiset televisiolähetykset.
– Saksassa, sanoisin. Vai olisiko Iso-Britanniassa? Saksa se on, kyllä me siitä lähdetään, Markkanen ja Pikkupeura pohtivat ääneen.
Ennen toisen kierroksen alkua soi Waldo’s Peoplen Feels so good. Ihmiset hakevat vielä viimeiset oluet ennen taukotarjouksen loppumista.
Kun vastauslaput jaetaan takaisin, joukkueemme on mykistynyt. Kysymykseen ”Mitä Tarmo Karvanen ja kumppanit keräävät elokuvassa Monsterit Oy?” vastauksemme on ollut ”lasten pelästyneitä huutoja”.
Oikea vastaus olisi ollut ”lasten kiljaisuja”. Vastauksestamme oli annettu ainoastaan puolikas piste. Tekisi mieli huutaa tai kiljua protestiksi.
Myös Saksa oli väärä vastaus. Ensimmäiset televisiolähetykset lähetettiin visatuomarin mukaan Iso-Britanniasta.
– No mutta ensimmäiset yleiset televisiolähetykset lähetettiin kyllä Saksasta, kertoo Markkanen googletettuaan oikean vastauksen.
Lasi särkyy lattialle. Niina Nevanperä hakee rikkaharjan ja lakaisee lasinsirut tottuneesti, ilmekään värähtämättä.
Nevanperä on Veijon kanta-asiakkaille tuttu näky. Hän on ollut tiskin takana ensimmäistä kertaa jo kymmenen vuotta sitten.
Hänen mukaansa pubivisaa on pidetty Veijossa alusta alkaen, 15 vuotta. Väkeä käy jonkin verran myös visapäivien ulkopuolella.
– Se vaihtelee tosi paljon. Esimerkiksi viime torstaina suljimme kolmelta, kun porukkaa riitti, mutta keskiviikkona laitettiin jo kahdelta kiinni. Loma-ajalla väkeä on usein enemmän, Nevanperä kertoo.
Seuraava kierros alkaa. Tunnelma on jännittynyt ja ensimmäisen kierroksen puolikas piste kaihertaa vielä takaraivossa. Martti Vainaa & Sallitut Aineet laulaa: oon pelimies, lähden uuteen nousuun.
Screenille ilmestyy kysymys: milloin laukaistiin ensimmäinen satelliitti?
– Kyllä mä sanoisin, että se oli 1960-luvulla. Vai oliko se 1959? Markkanen miettii.
Lopulta lappuun päätetään kirjoittaa 1960-luku.
– Tää on varma tieto. Muistaakseni sen satelliitin nimi oli vielä Telstar, Markkanen kertoo ja jatkaa tarinointiaan satelliittien historiasta seuraavaan kysymykseen asti.
Pubivisassa pärjää knoppitiedolla. Jos ei tiedä itse kysymykseen vastausta, voi heittää ilmoille täysin asiaankuulumattoman faktan, jotta vaikuttaa fiksummalta. Päteminen on helpompaa, kun kukaan ei voi tarkistaa Googlesta, oliko väite tosi vai ei.
Seuraavaksi kysytään, minkä soittimen pienempi versio on piccolo. Tulee Piritta Väisäsen vuoro päteä.
– Mää muistan, kun American Pien the Band Campissa sillä tytöllä oli piccolo. Siitä mää sen muistan, Väisänen kertoo.
Kolmannen kierroksen jälkeen kuulemme tulokset. Emme ole tienneet, mikä väri on magenta ja montako kaulanikamaa on kirahvilla, mutta voitamme silti. Saamme palkinnoksi lahjakortin Ravintola Veijoon.
Toiseksi tulee Arvauskeskus. Joukkue häviää täpärästi meille vain puolella pisteellä. Onneksi Arvauskeskuksen pahin kilpakumppani, eli Porvoo-joukkue, hävisi selkeästi.
Suvi Enojärven, Tiina Ronkaisen ja Maarit Ahon joukkue on paikalla joka keskiviikko. Pubivisailu on ollut ystävysten yhteinen harrastus jo vuosien ajan ja Veijosta on tullut kuin toinen koti.
– Visa on sopivasti keskellä viikkoa, joten se toimii sopivasti arjen katkaisuna. Kyllä meillä koko perhe tietää, että äiti lähtee keskiviikkoisin Veijon visaan, Enojärvi naurahtaa.
Jokaviikkoiset visailut vedetään kahvin ja limun voimalla. Aamulla pitää mennä aikaisin töihin. Silti visaa ei jätetä väliin mistään hinnasta.
– Tämä on meidän yhteistä aikaa. Täällä ainakin aina nähdään, jos muuten ei ehditä, Ronkainen sanoo.
– Olen itse lapsen kanssa päivät kotona ja tykkään, että tänne tullessa saa käyttää vähän aivojakin, Aho jatkaa.
Arvauskeskuksen naiset pärjäävät omien sanojensa mukaan parhaiten yleistietoa vaativissa kysymyksissä. Urheilukysymykset eivät osu kohdilleen lähes koskaan.
– Täällä olisi paikka vapaana yhdelle urheilutietäjälle, Enojärvi nauraa.
Myös lisää kilpakumppaneita toivotaan.
– Tänne vaan kaikki, täällä on mukavaa. Baarissa voi oleskella ilman ryyppäämistäkin, Ronkainen sanoo vielä ennen lähtöään.
Yhdeltätoista illalla Ravintola Veijon pöydät ovat jo tyhjentyneet. Whigfieldin Saturday Night soi. Joku pelaa pelikonetta. Nuoret jäävät vielä jatkamaan iltaa nurkkapöytään.
Ikkunassa vilkkuvan Open-kyltin valossa suunnistan kohti parkkipaikkaa, jossa on jäljellä enää minun autoni. Ennen kotimatkaa lähetän vielä ystävälleni viestin: ”Eikö olekin magenta enemmän pinkki kuin punainen?”