Suomalainen maantiepyöräilyväki sai kokea historiallisia hetkiä juuri päättyneissä Qatarin Dohassa ajetuissa MM-kisoissa. Lotta Lepistö ajoi naisten MM-maantieajon pronssia todella tiukan loppukiritaistelun päätteeksi. Voittokaan ei ollut kaukana, vain reilun pyörän mitan päässä! Kisat avanneessa ammattilaisjoukkueiden välisessä joukkueaika-ajossa Lepistö saavutti myös pronssia yhdessä Cervelo-Bigla Pro Cycling Teamin kuskien kanssa. Pronssimitalien välissä Lepistö ajoi henkilökohtaisen aika-ajon 11. sijalle. Mutta mitä näiden tulosten taakse kätkeytyy?
Joukkuelaji ja sen roolit
Maantiepyöräily on joukkuelaji. Erityisesti ammattilaistasolla se on sitä täydellisesti. Ajajat ovat töissä talleissa ja kukin ajaa tallissa tietyn roolin puitteissa. Tähtipyöräilijöiden taustalla ja tukena on liuta apukuskeja. Muutamien tehtävä on vetää joukkoa kisan aikana ja joku pyrkii tilaisuuden tullen irtiottoihin, joita sitten niistä syystä tai toisesta pois jääneet joukkueet joutuvat ajamaan kiinni. Irtiotoissa olevien tallien kuskit saavat rauhallisemman aseman seurata tilanteen kehittymistä pääjoukossa. Ajajien pääjoukkoa seuraa huoltoautosaattue sekä tuomariautot, lääkäriauto yms. kalustoa. Kisavauhtinen ajaminen kuluttaa isolla liekillä energiaa ja siihen vaikuttaa isosti myös vallitseva sääolosuhde. Osa joukkueen jäsenistä toimivat ns. juomakuskeina. Heidän tehtävänä on jättäytyä pääjoukosta ja käydä huoltoautosaattueesta hakemassa juomatäydennyksiä muille joukkueen kuskeille. Oman huoltoauton sijoittuminen letkassa riippuu tiimin tai joukkueen menestyksestä. Juomaa ja energiaa voidaan hakea myös reitin kiinteästä huollosta. Joukkueen kapteenit (tai ykköskuskit, joille kisaa ajetaan) koettavat säästää energiaa ajamisen lomassa kaikin mahdollisin keinoin, pysytellen isompien joukkueiden peesissä suojassa tuulelta, tankaten energiaa ja Dohan helteen tapauksessa viilentäen kehoansa jääpaloilla ja vedellä. Mikäli näitä apukuskeja ei olisi (kuten yleensä ei ole ollut suomalaisissa pyöräilymaajoukkueissa), ajamisen luonne muuttuisi täysin. Yksittäisen, vaikka kuinka hyvän ajajan mahdollisuudet olisivat käytännössä olemattomat isojen pyöräilymaiden joukkeita vastaan.
Apukuskin tärkeä tehtävä
Apukuski survoo juomapulloja ja energiapatukoista yms. ajopaidan taskuihin ja lopulta myös kauluksen sisäpuolelle. Lähtien ajamaan pääjoukkuoa taas kiinni. Kuvitelkaa ajamista 5-8 puolen litran juomapullolasti kannettavana takaisin pääjoukkoon, joka voi olla jo todella pitkän matkan päässä autolta. Apukuskin täytyy myös luovia reitti takaisin oman joukkueen ajajien luokse. Helpommin sanottu kuin tehty. Lisätkää tuohon kuvitelmaanne navakka vastainen tai sivuvastainen tuuli. Joissakin kisoissa vielä vaihtelevat tieprofiilit, sisältäen ylämäkeäkin. Pääjoukko ajaa naisten kisoissa 42-44kmh keskituntinopeudella. Apukuski joutuu siis kiihdyttämään vauhtinsa 45-50kmh kieppeisiin ylipäänsä päästäkseen joukkueensa kuskien luokse. Tämä kaikki tapahtuu 134,5km matkalla puolenkymmentä kertaa ja Qatarin kisojen tapauksessa +39°C helteessä.
Kuvitellaan MM-hiihtojen 50 km perinteisen yhteislähtökisa Rukalle. Kaikkosen Janne on Somen ykköshiihtäjä (luonnollisesti), jolle Karjalais-Petri, Pikkaraisen Aleksanteri ja Halvarin Mikko tekevät töitä. Aleksanteri ja Mikko vetävät edessä tuulenhalkojana stadionilta kohti Valkeisen lenkkiä Jannen läpsytellessä perässä. Huulirasvat suksen pohjissa sivakoivat norskit vasemmalle uralla ja ruotsalaiset peesissä tappituntumalla. Rintterin ominaisuuksilla ladattu Karjalais-Petri tiputtautuu kisan aikana porukasta puolenkymmentä kertaa hakemaan juomaa Jannelle ja vetohommia tekeville. Survoen putelit teryleenien mutkiin, kiihdytellen takarivistä takaisin sinne ensimmäiseen kolmannekseen ylimääräinen 3-4 l juomaa puntissa helskyen. Keväinen liimakeli ja +7°C lämpö siivittäen menoa. Mutta niin vain Kaikkos-Janne pääsee tuulettamaan kainaloitaan Rukan stadionilla, kiitos joukkueensa tuen. Ei olisi yksin ollut mahdollisuuksia ei. Mutta naisten tilanne oli tällä kertaa Dohassa toinen.
Kun puhelin soi
Ensimmäinen iso ja onnistunut valinta tehtiin jo siinä vaiheessa, kun joukkueen johtajaksi valittiin ex-ammattilainen ja IAM-Cycling -ammattilaisjoukkueen sporttipäällikkönä viimevuodet toiminut Kjell Carlström. Joka muuten voitti vuonna 2009 ajetun Kuusamon SM-kisojen maantieajon Suomen mestaruuden. Carlström sai vapaat kädet muodostaa tarvittava organisaatio ja joukkue tukemaan Suomen ykkösammattilaista Lotta Lepistöä. Sen jälkeen tapahtuikin sitten mullistavia asioita erään meille Kuusamon, Koillismaan ja koko suomenkin pyöräilypiirien tuntemalle henkilölle. Törmäsen Rosan puhelin soi ja Carlström kysäisi, sattuisiko nuorta urhelijaa kiinnostamaan muutaman viikon päästä ajattavat hitusen isommat kisat vielä näin loppukaudesta? Ei olisi tarvinnut edes kysyä.
Valinnat toki herättivät valitusta ja itkua, kuten nyt yleensäkin suomalaisessa yhteiskunnassa aina, kun jotain tapahtuu. Mutta jos itkupotkuraivareita saaneet henkilöt ehtisivät skitsoamisensa lomassa miettiä yhtään pidemmälle, olisi tässäkin tapauksessa saattanut Dohan aavikkoauringon säteet kirkastaa ajatuksia. Jos ajatellaan Rosaa urheilijana ja mitä hän on saavuttanut, niin valinta oli looginen: kaksinkertainen kortteliajon suomen mestari, lukuisia ulkomaan kisoja vuosien aikana ajanut kuski oli paras mahdollinen valinta osaksi Lepistöä tukevaa joukkuetta. Koska mitäpä muutakaan se rooli vaatisi, kuin rynkyttävän intervallipitoisen ajamisen sietokykyä, armotonta tahtoa ja viisaita ratkaisuja kisan aikana? Kun korvanapissa särähtää joukkueenjohtajan ohje hakemaan juomaa ja jäitä, kuskin täytyy silti vielä osata ajoittaa suoritettava tehtävä viisaasti. Huoltoautolta pitää päästä vielä takaisinkin ja niin monta kertaa, kuin on tarvis. Viime lauantaina Rosa teki tuon homman viisi kertaa. Yhdenkin kerran pääjoukosta jättäytyminen on aina riski ja takaisin ei välttämättä edes pääse.
Hän ajoi kilpailuja kilpailun sisällä, keskittyen hetkeen ja tehtävään. Työt tuli tehtyä enemmän ja isommin, kuin edes urheilija itse uskalsi varmuudella ennen kisaa ajatella. Pitää muistaa myös se, että naisten kisassa esim. Hollannilla ja Britannialla oli 8 naisen joukkueet, USA:lla, Australialla ja Italialla 7 ja niin edelleen. Niissä maajoukkueissa oli mahdollisuus jakaa tuota hirmuista työtaakkaa useamman ajajan kesken. Suomalaiset eivät surkutelleet vajausta vaan keskittyivät ottamaan käytettävissä olevista resursseista kaiken irti. Onnistuen siinä uskomattomalla tavalla varsinkin kun Hollanti ja USA repivät ja raastoivat viimeisen kolmanneksen aikana pääjoukkoa hajalle armottomilla iskuillaan.
Lopputulosten taakse
Kun tämä (eikä tuossa ollut kuin osa kaikeasta mitä taustalla tapahtui) suhteutetaan loppusijoitukseen 78. voittajan takana 39s päässä maaliin ajettuna, ei voi muuta kuin iloisena todeta urheilijan onnistuneen nappiin. Aikanaan Cycloksen Fillarinappulakoulusta ponnistanut tyttö astui maailman eliittiin osoittaen, kuinka määrätietoisella harjoittelulla, positiivisella ja asoita eteenpäin ruokkivalla asenteella sekä uskolla omiin kykyihinsä mikä tahansa on mahdollista.
Asioilla on tapana järjestyä, kun keskittyy siihen mihin voi itse vaikuttaa. Annettu tehtävä kyettiin täyttämään ja palkintona oli joukkuekaverin menestys.
Suomalainen pyöräily ja miksei elämä täällä yleisesti tarvitsee yhteistyötä ja yhteen hiileen puhaltamista sekä tukea ja luottoa tehtyjen valintojen hetkellä. Nähdään tulosten taakse, eikä vain kertakäyttöisiä tilastomerkintöjä. Olkoot tämä esimerkkinä siitä, että joukkueen voima on enemmän kuin osiensa summa.
Lämpimät onnittelut vielä kerran Lotta Lepistölle ja suomen maajoukkueen muille ajajille Rosa Törmänen, Laura Vainionpää ja Antonia Gröndahl, sekä joukkueen johdolle ja huollolle! Onnea myös Rosan valmentajalle Jyrki Terävuolle, joka on osannut ohjata nuorta urheilijaa eteenpäin.
Onnittelut myös kotijoukoille sekä meille ns. munkkilenkkiläisillekin. Kotiseuran väki voi ja saa olla urheilijan tukena vaikeina hetkinä ja iloita onnistumisista!