Lohi on taimenta parempi isäntäkala raakuntoukan loisimiseen. Tämä selviää Jyväskylän yliopistossa tällä viikolla tarkastettavassa väitöskirjassa.
FM Jouni Salonen havaitsi tutkimuksessaan, että muutokset lohikalayhteisöissä ovat heikentäneet jokihelmisimpukkakantoja. Salonen tutki raakkujen loisintaa muun muassa Iijoen Livojoessa.
Jokihelmisimpukan eli raakun kannat taantuivat voimakkaasti 1900-luvulla, eikä niitä ole monista suojelu- ja ennallistamistoimenpiteistä huolimatta saatu kasvamaan.
Lajin suojelua vaikeuttaa sen varsin monimutkainen elinkierto: nuoruusvaiheessaan raakku elää lähes vuoden ajan loisena, niin sanottuna glokidium-toukkana, lohikalan kiduksella.
Yleisesti sekä lohen että taimenen on oletettu soveltuvan tasavertaisesti raakuntoukan isäntäkalaksi. Salonen havaitsi kuitenkin väitöstutkimuksessaan erityisesti entisissä lohijoissa, kuten Iijoen Livojoessa, elävien raakkujen toukkien loisinnan onnistuvan selvästi paremmin lohessa kuin taimenessa.
– Tämä on raakun suojelun kannalta erittäin merkittävä havainto, sillä voimalaitospatojen vuoksi lohen nousu moniin entisiin lohijokiin on nykyään estynyt. Kun vielä voimalaitosyhtiöiden suorittamiin kompensaatioistutuksiin on käytetty vain taimenta, joka nyt saatujen tulosten mukaan ei sovellu entisillä lohialueilla elävien raakkujen toukkien isäntäkalaksi, näiltä raakkupopulaatioilta on käytännössä puuttunut niiden loisvaiheessaan tarvitsema isäntäkala kokonaan. Näiden lohisidonnaisten simpukkapopulaatioiden pelastaminen vaatiikin siis ennen kaikkea niiden alkuperäisen isäntäkalan, Itämeren lohen, palauttamisen jokiin, Salonen sanoo.
Suurten jokien lohisidonnaisten raakkujen lisäksi yläjuoksujen pienehköiltä sivupuroilta löytyi puolestaan jokihelmisimpukkapopulaatioita, jotka pystyvät käyttämään isäntäkalanaan vain taimenta. Isäntäkalan lajin lisäksi myös isäntäkalan populaatiolla näyttää olevan merkitystä raakun toukkien loisinnan onnistumiseen.
– Erityisesti syrjäisten sivupurojen raakkupopulaatiot voivat olla geneettisesti sopeutuneita käyttämään isäntäkalanaan parhaiten oman puronsa paikallista taimenkantaa, Salonen kertoo.
– Tulokset korostavat alkuperäisten lohikalakantojen suojelun merkitystä myös raakun kannalta, sillä simpukat eivät pysty hyödyntämään vieraista kannoista lähtöisin olevia istutuskaloja isäntänään yhtä hyvin kuin alkuperäistä, oman joen lohikalakantaa.
Suomeen istutetun amerikkalaisen puronieriän havaittiin olevan käytännössä soveltumaton suomalaisten raakkupopulaatioiden isäntäkalaksi. Salonen kehitti myös uuden menetelmän vielä tuntemattomien raakkupopulaatioiden etsimiseen.
– Keväällä–alkukesällä, kun edellisenä syksynä kaloihin tarttuneet raakuntoukat ovat kasvaneet riittävän suuriksi, ne pystytään havaitsemaan kalojen kiduksilta paljain silmin. Raakun esiintymistä joissa ja puroissa voidaan näin ollen kartoittaa lohikalojen pyynnin ja niiden välittömän silmämääräisen tarkastelun avulla. Lisäksi, kun kalat pyydetään haitattomasti esimerkiksi sähkökalastuslaitteella, kalat voidaan palauttaa jokeen tutkimuksen jälkeen, kertoo Salonen.
– Tutkimustulokset ovat rohkaisevia, sillä jo menetelmän ensikokeilu Iijoen vesistöalueella paljasti kolme aiemmin tuntematonta raakkupopulaatiota.
Salosen akvaattisten tieteiden väitöskirjan ”The role of salmonid fishes in conservation of the endangered freshwater pearl mussel (Margaritifera margaritifera)” tarkastustilaisuus on ensi perjantaina.