Suomalaiset klassikot soivat hienolla charmilla
Raimo Laukan baritoni soi jylhästi ja kantavasti aina Kuusamotalon Oulankasalin perukoille asti. Laukan äänessä on hienoa charmia, jonka lisäksi ripaus lämpöä ja laajaa ilmaisuasteikkoa, josta saatiin nauttia niin Kilpisen kuin Sibeliuksenkin laulujen parissa. Yrjö Kilpisen sarja Tunturilauluja oli yksi illan kohokohdista. Koko sarja oli onnistunut ja hienosti jäsennelty sävellys, joka riemastutti yhä edelleen käsittämättömän hienovaraisesti V. E. Törmäsen tekstejä kuvailevalla sävellyslyriikallaan. ei tiettävästi tunturissa (Lapissa) koskaan käynyt, mutta osasi eläytyä luonnonmaisemaan harvinaisen lumoavalla ja vakuuttavalla otteella.
Laukka sai sarjan päättävän Tunturilaulun sellaiseen ryyditykseen, että mieli teki kavuta välittömästi vähintäinkin Valtavaaran huipulle ja luoda katse kaukaiseen horisonttiin. Kirkkorannassa (samasta sarjasta) soi puolestaan vienossa melankolisessa vireessä huikealla intensiteetillä. Todella vaikuttavaa laulua ja niin sydän juuria myöten suomalaista ja samalla viimeistä piirtoa myöten tunteisiin vetoavaa.
Sibeliuksen suomenkielisiin sanoihin kirjoittamat kolme laulua olivat Oskar Merikannon harvemmin kuultujen Onervan teksteihin sävellettyjen laulujen ohella upeaa kuultavaa. Laukka ei säästellyt äänijänteitään Sibeliuksen ”Illalla” laulun kohokohdissa ja Souda, souda sinisorsa lipui herkin vedoin kuten kuuluukin. Ihmetellä sai, miksi näitä Oskar Merikannon L. Onervan teksteihin kirjoittamia lauluja ei juurikaan kuule, sillä ne ovat todellisia helmiä. Laukan otteessa ”Hyvää yötä”, ”Hyvästi” ja ”Hämärissä” sisälsivät runsaasti hienovaraisia jopa rohkeitakin sävellyksellisiä inventioita aina pianosäestystä myöten.
Toivo Kuulan Eino Leinon sanoihin kirjoittamat laulut olivat myös sykähdyttävää kuultavaa. Syystunnelma välittyi mestarillisesti ja se lämpö ja pienten nyanssien määrä, jota Laukka tarjoili oli suomalaista laululyriikkaa parhaimmillaan. Kuulan kohdalla ei voi kuin surumielin todeta, että hänen matka loppui aivan turhan varhain 100 vuotta sitten Viipurissa - annettavaa olisi varmasti riittänyt.
Ilta loppui Léharin Volgalauluun, joka todisti, ettei Laukan ääni ole ruosteessa ooppera-aarioidenkaan parissa. Léharin uskomattoman kaunis melodinen kaari taittui suvereenilla tenholla.
Laukka kertoi laulaneensa Kuusamotalon avajaiskonsertissa jo runsaat 22 vuotta sitten. Sali oli siis miehelle tuttu, vaikka häntä ei Kuusamossa ole sen jälkeen kuultukaan – ihan syyttä suotta. Maija Weitzin pianosooloista jäi erityisesti mieleen Erkki Melartinin teos Korkeuksissa. Melartinin impressionistinen hivenen Ravel-vaikutteinen sävellyriikka puhutteli ja loi hurmaavan tunnelman.