Bea Uusma: Naparetki: Minun rakkaustarinani
Vuonna 1897 kolme ruotsalaista miestä lähtee matkaan vetyilmapallolla Norjan huippuvuorilta. Andreen retkikunnan aikomus on ylittää tuolloin vielä saavuttamaton pohjoisnapa, pudottaa sinne poiju merkiksi ylityksestä, ja jatkaa matkaa tuulten mukaan joko Alaskaan, Kanadaan tai Siperiaan. Alusta asti tulee kuitenkin ongelmia, ja retkikunnan lähdettyä matkaan heistä kuullaan seuraavaan kerran vasta 33 vuotta myöhemmin.
Vuonna 1930 laiva nimittäin rantautuu syrjäisen, yleensä aina ajojään ympäröimän Valkosaari-nimisen saaren rantaan, kun se kerrankin on sattumalta jäästä vapaa. Tältä pieneltä saarelta löytyvät retkikunnan jäännökset. Lumi ja jää ovat säilöneet heidät ja heidän varusteensa filmirullia ja päiväkirjoja myöten yllättävän hyväkuntoisina.
Andreen retkikunnan matka on Ruotsin kuvailluin naparetkikuntakertomus. Siitä on kirjoitettu yli 50 kirjaa. Silti arvoitus on yhä ratkaisematta. Mitä retkikunnan jäsenille oikeasti tapahtui?
Kirjan kirjoittajalle, Bea Uusmalle, tarve selvittää retkikunnan kohtalon arvoitus tulee lähes pakkomielteeksi. Mihin retkikunnan jäsenet oikeasti kuolivat? Siihen Uusma haluaa vastauksen. Ja siitä syntyi tämä kirja.
En yleensä ole mikään erityinen non-fiktion ystävä kirjallisuuden saralla. Tykkään vapaa-aikanani lukemissani kirjoissa uppoutua ennemminkin fiktion viihteelliseen maailmaan, sellaiseen jossa pääsee kauaksi arkitodellisuudesta. En myöskään ole mikään naparetkien fani, tai niistä edes kauhean kiinnostunut. Olin kuitenkin useissa eri yhteyksissä törmännyt tähän kirjaan internetissä, ja koska sitä oli niin kovin kehuttu niin päätin lainata sen mukaani kirjastossa kun se kerran siellä viime käyntini yhteydessä sattui paikalla olemaan.
Onneksi lainasin.
”Kaikki tässä kirjassa on totta. Paitsi sivut 253 ja 254.”
Näin kirjassa lukee ensimmäisellä, sisällysluettelon jälkeisellä sivulla. Ja näillä sanoilla kirja imaisee lukijan heti sisäänsä. Ainakin itse heti tämän luettuani tarkistin kirjan kokonaissivumäärän; sivuja on yhteensä 290. Sitten jäi mieltä kaihertamaan että miksi kirjan loppuvaiheessa on yhtäkkiä kahden sivun mittainen fiktiivinen pätkä?
Ja sehän tietysti selvisi vain lukemalla.
Luin kirjaa kuin dekkaria. Tai siis sitä lukiessa tuntui, kuin olisi lukenut dekkaria. Kirjan rakenne on viihdyttävä ja romaanimainen, ja ainakin kovakantisessa sidotussa painoksessa sivut itsessään on hauskasti ikäänkuin värikoodattu sen mukaan mikä aihe on käsittelyn alla. Mukana on paljon valokuvia, erilaisia kaavioita, päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä joiden avulla Uusma yrittää selvittää kolmen retkikuntaan osallistuneen miehen kohtaloa.
Bea Uusman Naparetki: Minun rakkaustarinani oli huikea lukukokemus. En muista milloin olisin viimeksi nauttinut tietokirjasta näin paljon, tai lukenut tietokirjan näin nopeasti ja innokkaasti - liekö koskaan.
Suosittelen kirjaa lämpimästi ihan kaikille!