Suomen Rauhanturvaajaliiton syyskokous järjestettiin Rukalla. Kokoonkutsujana toimivat Kuusamon rauhanturvaajat.
Ohjelmaan kuului vapaanmuotoisemman tapaamisen ja kokoustamisen lisäksi lipunnosto lauantaina sekä kirkkoherra Taina Mannisen pitämä hartaustilaisuus.
Puheessaan Manninen painotti rauhan turvaamista itsessämme. Manninen kuvasi kuinka sisäinen rauha mahdollistaa toimintakyvyn myös keskellä kriisiä ja konfliktia.
– Rauhani minä jätän teille, sanoi Jeesus, Manninen kuvasi ideaa, jonka mukaan rauha on jo ja sen turvaaminen on ihmisten tehtävä.
Näin perustellen kirkkoherra Manninen kertoi Koillissanomille pitävänsä erityisesti rauhanturvaamisen käsitteestä samalla tavalla kuin puolustusvoimienkin käsitteestä.
– Puolustushan tarkoittaa sitä, että emme lähde hyökkäämään.
Mannisen puheen jälkeen rauhanturvaajat lähettivät seppelepartion sankarivainajien hautausmaalle Kuusamon keskustaan.
Suomen rauhanturvaamisen historiaan sisältyy monenlaisia operaatioita. Kysymys kentällä rauhan turvaamisesta on ollut monesti vaikea. Miten turvata rauhaa, kun konflikti on vielä kuuma ja kohdemaa on rauhaton?
– Matka ensimmäiseen operaatiooni oli mieleenpainuva. Kuljimme ensin laivalla Saksaan ja sitten köröttelimme viikon junalla hajonneen Jugoslavian alueelle. Hieman mietitytti, kun maa oli ympäriltä tuhottu, talot poltettu ja räjäytetty. Kovaa ammuntaa kuului telttaleirimme läheltä, kertoo Pertti Ronkainen saapumisestaan alueelle 90-luvun puolivälissä.
Ronkainen on käynyt yhteensä neljällä rauhanturvareissulla entisen Jugoslavian alueella. Hän oli usein aloittamassa operaatioita, jolloin olosuhteet olivat hankalia. Hyvillä mielin hän muistelee, että ehti oppia englannin lisäksi paikallisia kieliäkin niin Makedoniassa, Bosniassa ja kahdella komennuksellaan Kosovoon.
– Tärkein kokemus oli kuitenkin silmien avautuminen. Meillä Suomessa on asiat niin hyvin, Ronkainen painottaa.
Ronkaisen kolme viimeistä komennusta olivat Suomelle uusia Nato-johtoisia operaatioita, joissa hänen mukaansa rauhanturvaamisen vanha eetos konfliktin osapuolten väliin asettumisesta oli jo muutoksessa.
Koillismaaltakin on lähdetty hyvin erilaisiin operaatioihin. Kuusamolainen Aaro Lehtineva, joka toimi myöhemmin muun muassa Vuotungin koulun opettajana oli jo ensimmäisten suomalaisten rauhanturvaajien tehtävässä Suezilla 1957.
Ensimmäiset operaatiot olivat selkeämmin entisten vihollisarmeijoiden pitämistä erossa toisistaan huterankin rauhan säilyttämiseksi. Suezilla suomalaiset vartioivat Israelin ja Egyptin joukkojen väliin jäänyttä maakaistaletta. Vihreä vyöhyke oli vartioitavana myös Kyproksella 1969-70, jossa palveli kokousta isännöivä Viljo Määttä.
– Linjat olivat selkeitä, vaikka mutamia krekkalaisten asuttamia kyliä olikin jäänyt ikään kuin saarroksiin Turkin hallitsemalle alueelle ja näitä vartiomme, Määttä muistelee.
Määtän kipinä rauhanturvaajaksi syttyi jo lapsena. Hän on kotoisin Ala-Vuotungista ja koulun neljännelle luokalle oli tullut opettaja, joka oli kutsunut illalla kylään ja näyttänyt koululaisille kuvia Suezilta.
Opettaja oli Aaro Lehtineva.
Myöhemmin Määttä itsekin palveli opettajansa kertomusten suunnalla, kuumalla Siinain aavikolla vuosina 1976-77.
Afganistanin operaatiossa Suomi otti vastattavakseen alueen, joka oli muuhun Afganistaniin verrattuna rauhallisempi. Lähtökohta oli kuitenkin jo 50-80 -lukujen operaatioihin verrattuna selvästi toisenlainen. Maassa eivät olleet sotineet järjestäytyneet armeijat, joiden väliin olisi menty, vaan pikemminkin otettiin yhdysvaltalaisten miehitysjoukkojen paikka, jolloin Yhdysvallat saattoi siirtää sotilaitaan noilta kansainvälisten joukkojen harteille siirtyneiltä rauhallisemmilta alueilta raskaampiin taisteluihin Afganistanin muihin osiin.
Rauhanturvaajat tuntevat muutoksen, vaikka eivät sotilaina otakaan kantaa siihen, onko suunta oikea.
– Aikaisemmin tehtävät ovat olleet lähinnä rauhanturvaamista, nyt on vähän raaistunut. Onneksi suomalaisilla on edelleen hyvä maine, että osaamme käyttäytyä hyvin paikallisväestöä kohtaan ja se auttaa myös meitä, Määttä kertoo.
