Rau­ta­teh­das veti kuu­sa­mo­lai­sia töihin - Halls­ta­ham­ma­ris­ta tuli 50 vuotta sitten Pik­ku-Kär­pän­ky­lä ja koti mo­nel­le: "Täällä on sitten viih­dyt­ty"

Pikku-Kärpänkylän väkeä haastateltavana Hallstahammarin seurakuntatalolla. Kuvassa vasemmalta lukien Arvo Nevala, Irja Honkonen, Aino Koski ja Vesa Aho. Esiintymässä Hallstahammarin ruotsinsuomalaisten eläkeläisten tanhuryhmä.
Pikku-Kärpänkylän väkeä haastateltavana Hallstahammarin seurakuntatalolla. Kuvassa vasemmalta lukien Arvo Nevala, Irja Honkonen, Aino Koski ja Vesa Aho.
Pikku-Kärpänkylän väkeä haastateltavana Hallstahammarin seurakuntatalolla. Kuvassa vasemmalta lukien Arvo Nevala, Irja Honkonen, Aino Koski ja Vesa Aho.
Kuva: Kari Kantola

Niukat olivat elämän eväät sodan jälkeen Kuusamon Kärpänkylän Koppelonperällä, kertoi Arvo Nevala synnyinseudustaan. Evakkoretkeltä 1945 palatessa oli koti poltettu. Jäljellä oli vain palomuuri, jonka kylkeen isä rakensi perheelle ensimmäisen asunnon.

Tietä Koppelonperälle ei ollut. Matkaa Kärpänkylän keskustaan oli kuusi kilometriä. Ensin kolme kilometriä veneellä Juurikkarantaan ja saman verran metsäpolkua taivaltaen koululle. Siellä alkoi opintie seutukunnan muiden lasten kanssa 1940-luvun lopulla.

– Isä kävi joskus kirkolla ostoksilla. Matkaan hän lähti kolmen, neljän aikaan yöllä kontti selässään ostamaan kahvia, sokeria ja suolaa, sekä itselleen purutupakkaa. Näiltä pohjilta ponnistettiin, vanhemmat, seitsemän poikaa ja kaksi tyttöä. Vanhoissa vaaterääsyissä kuljettiin. Ensimmäiset uudet vaatteet päälleni sain 17-vuotiaana, kun menin metsätöihin ja kuittasin oman tili, Nevala muistelee.

Yhdessä monen muun kärpänkyläläisen Ruotsiin muuttajan kanssa Arvo oli saapunut nykyisen kotipaikkakuntansa Hallstahammarin seurakuntatalolle viettämään äitienpäivää. Seuraamme liittyivät Irja Honkonen, Aino Koski ja Vesa Aho, kun vetäydyimme seurakuntasalista hetkeksi sivuhuoneeseen muistelemaan vuosia Ruotsissa ja täällä Pikku-Kärpänkylänä tunnetussa Hallstahammarissa.

Hallstahammar on Västeråsin kaupungin kupeessa sijaitseva pieni teollisuuskaupunki. Sen sydämen muodosti 70-luvulla ”Bruuki”, jo kolmisenkymmentä vuotta lakkautettuna ollut rautatehdas, missä moni Kuusamosta saapunut maahanmuuttaja aloitti työuransa.

Rautatehdas veti kuusamolaisia töihin - Hallstahammarista tuli 50 vuotta sitten Pikku-Kärpänkylä ja koti monelle: "Täällä on sitten viihdytty"

Tietoja Ruotsista Arvo Nevala sai jo 1950-luvulla naapureiltaan. Tauno Vuolajärvi, Eino Kuusela sekä Jalmari Pesonen velipoikineen, hän luetteli näitä runsaan puolen vuosisadan takaisia tuttavia

– He olivat tulleet käymään kotipuolessa ja kertoivat kokemuksistaan Ruotsissa. En muista, oliko vuosi 1959 vai 1960, kun lähdin itse matkaan, hän muisteli.

Nevala oli ensin Gävlen seudulla metsätöissä. Ensimmäisillä tienesteillä hän hankki heti kunnon vaatteet, että kehtasi näyttäytyä ihmisten ilmoilla. Hallstahammariin hän hakeutui 70-luvulla.  Silloin siellä oli jo muitakin kotikyläläisiä. Siellä hän myös avioitui ja elämä alkoi muutenkin vakiintua.

– Seudulla asuu nykyisin runsaat neljäkymmentä sukulaista, hän arvioi varovasti.

Työuransa Halstahammarissa Nevala aloitti rautatehtaalla. Hankittuaan työkokemusta ja lisäkoulutusta metallialalla hän perusti veljensä kanssa oman yrityksen. Viimeiset vuosikymmenet hän on työskennellyt yrittäjänä eri puolilla Ruotsia ja myös muissa maissa, rakentanut uutta ja korjannut vanhaa. Tutuiksi ovat tulleet monenlaiset tehtaat ja laitokset, atomivoimaloista alkaen.

Irja Honkonen, tyttönimeltään Pätsi, lähti 1966 Kärpänkylän Koppeloperältä Hallstahammariin sisarensa perheen kanssa 17-vuotiaana. Sisar oli ollut siellä jonkin aikaa ja autossa oli tilaa, hän muistelee helppoa lähtöään.

Ensimmäinen työpaikka oli Halstahammarin tekstiilitehdas, jossa moni muukin suomalaisnainen aloitti työuransa. Avioitumisen myötä tie johti Surahammarin kautta neljäksi vuodeksi Södertäljen kaupunkiin. Perhe palasi takaisin tuttavien ja sukulaisten pariin Halstahammariin.

– Se tuntui minusta sopivan pieneltä kylältä, Irja Honkonen arvioi monivuotista kotiseutuaan.

– Täällä on sitten viihdytty, oma perhekin on kasvanut ja täällä asuvat useimmat lapset ja lastenlapset, miehestään leskeksi jäänyt, Hallstahammarin kotipaikakseen tunnustava Irja kertoo.

Rautatehdas veti kuusamolaisia töihin - Hallstahammarista tuli 50 vuotta sitten Pikku-Kärpänkylä ja koti monelle: "Täällä on sitten viihdytty"

Hieman mutkikkaampi oli Aino Kosken tie Ruotsiin. Hän on kotoisin Joukamojärven Piiksielälle pistävältä kauniilta Tolpanniemeltä, omaa sukuaan Pesonen. Kodistaan hän irtaantui jo 13-vuotiaana, aluksi vuodeksi Ouluun ja sieltä edelleen Helsinkiin. Siellä tuli kauppatöissä Valiolla oltua kymmenen vuotta. Vakiintuneesta miessuhteesta huolimatta hän muutti Hallstahammariin, missä entuudestaan asuivat äiti ja sisar. Sinne tuli parin vuoden kuluttua perässä myös mies.

Ensimmäinen työpaikka oli tekstiilitehtaassa, mistä hän muutaman vuoden työskenneltyään otti lopputilin, kun kesäloman alkamisaika ei käynyt yksiin miehen lomalle pääsyn kanssa.

Sitten seurasi monivuotinen pesti ”Bruukissa”. Siellä työnjohtaja kysyi, sopisiko hänelle trukinkuljettajan paikka. Vaikka tehtaalla ei ollut aikaisempaa kokemusta naisista näissä tehtävissä, otti Aino ilmeisistä ennakkoluuloista huolimatta haasteen vastaan. Hän suoriutui tehtävästä niin hyvin, että kaikki trukinkuljettajat tehtaassa myöhemmin olivat naisia.

Rautatehtaan lakkauttamisen jälkeen Aino Koski työskenteli useissa eri paikoissa ollen välillä työttömänäkin. Hän suoritti myös ruotsalaisen peruskoulun päättöluokan ja aloitti opintoja teknillisessä koulussa. Nousujohteisen työuransa viimeiset vuodet hän oli työnjohtotehtävissä konepajalla.

Seuraava Kuusamon Tietoviisas on tarkoitus pitää ensi maaliskuussa.

13-vuotiaana vuonna 1969  Ruotsiin saapui puolestaan Vesa Aho, Hallstahammarin haastateltavista nuorin. Äitinsä ja kahden veljensä kanssa hän lähti matkaan kotipihaltaan Heiskasen poikien Pobedalla, kylän ainoalla taksilla. Siihen piti saada mahtumaan kaikki mukaan otettavat tavarat, hän muisteli muuttokuorman pitkällistä tunkemista autoon.

Taakse jäi kotitila, missä olivat toimineet myös Kärpänkylän posti ja puhelinkeskus.

Haaparannan kautta ajettiin Ruotsin rannikkoa pitkin etelään. Hallstahammarin huoltoasemalla olivat tutut vastaanottajat, jotka saattoivat asunnolle.

Äiti ja vanhemmat veljet aloittivat välittömästi työt, Vesa peruskoulun. Alkuaikojen kokemukset saattoivat olla rankkojakin, hän muisteli kouluaikojaan.

– Kuuli masentavaa haukkumista ja tappeluitakin oli. Ne tosin vähenivät, kun opimme kulkemaan yhdessä, ja joukossamme oli isojakin kavereita.

Koulussa oli samalla luokalla kolmetoista Suomesta juuri tullutta kaveria.

– Me viihdyimme hyvin, vaikka emme osanneet sanaakaan ruotsia, muisteli Vesa Aho koulun aloittamista pilke silmäkulmassaan.

– Mutta miten lienee ollut opettajan viihtymisen laita. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan suomea, Aho jatkaa.

Mutta tästä vain on eteenpäin menty, pohtii Vesa Aho puolen vuosisadan kokemuksiaan.

– Ruotsin kielen oppimisen ja sähköalan ammattiopintojen kautta kohtuullisen toimeentulon takaavaan työhön ja eläkkeelle, Hallstahammarissa edelleen asuen, tutussa seurassa myös elämästä nauttien.

Jouni Alavuotunki
Maahanmuuttajien juhlaa ja arkea

Hallstahammarin seurakuntatalolle on kokoontunut salin täydeltä väkeä juhlimaan suomalaista äitienpäivää. Suomalaissiirtolaisten keskuudessa juhla ajoittuu miltei kaikkialla toukokuun toiseen sunnuntaihin. Ruotsalaiset juhlivat omaa äitienpäiväänsä tästä poiketen toukokuun viimeisenä sunnuntaina.

Pitäytymällä synnyinmaan juhlaperinteeseen ruotsinsuomalaiset tahtovat ajoituksella, kuten myös ohjelman sisällöllä, korostaa suomalaisuuttaan. Tutut suomalaiset laulut, kuten ”Äidin sydän” kajahtavat eläkeläiskuoro Pro:n esittämänä kenties kirkkaammin kuin Suomessa konsanaan.

Ohjelman juontajana toimiva nuori seurakuntapastori Jarmo Muroma ammentaa kevennykseksi esitysten vaihtuessa loputtomasta varastostaan manselais- ja savolaisvitsejä saaden äideiltä ja muulta juhlayleisöltä palkakseen pidäkkeettömiä naurun hörähdyksiä.

Äitienpäiväjuhlan välitön ilmapiiri kertoo ruotsinsuomalaisten tiiviistä yhteisöllisyydestä ja heidän kyvystään säilyttää suomalaisuutta.

Tilaisuuden kepeys kertoo samalla myös juhlijoiden vuosikymmenten aikana omaksumista ruotsalaisista elämänarvoista.

Hallstahammarissa Aino Koski kertoo viihtyneensä hyvin myös perheensä sekä sukulaisten ja tuttavien parissa.

– Vaikea sanoa, onko minulla mitään suuria juuria olemassakaan, pohtii Koski asemaansa suomalaisena Ruotsissa.

– Pieniä juuria sen sijaan on monissa paikoissa, ennen muuta täällä Hallstahammarissa, oma perhe, lapset ja lastenlapset. Suomessa on kiintopisteitä Helsingissä ja Keski-Suomessa miehen kautta saadulla mökillä, sekä tietysti Kuusamossa, Koski jatkaa.

Näistä tututuista aineksista muodostuu muidenkin pikku-kärpänkyläläisten elämänpiiri Hallstahammarissa. Täällä ovat suku ja läheiset tuttavat. Kuusamossa ja Kärpänkylässä tulee sentään vielä käytyä, monella tosin harvemmin sen jälkeen kun vanhemmat ovat jättäneet maanpäällisen elämän.