Reino Rinteen Tuntemattomassa työttömässä, 50-vuotisen kirjailijataipaleen välimaastossa, pontimena luonnonsuojelun idea, sinänsä kelpo informaatio, tyssäytyy arkipäiväiseen roolihenkilöiden sanailuun. Juonirakenne mennä tuksuttaa kahta rataa. Työttömät ryyppää, rakastavaiset kisuavat. Henkilöhistorioiden kude on heikoissa loimissa. Saako sanoa, että liian innokas kouraisu murskaa perhoselta siivet?
Ruma sana sanotaan niinku se on! Näinhän lauloi viime vuoden varrella tuonilmaisiin siirtynyt, siellä odottaneen kollegansa, sanailu- ja ilveilytaiturin Speden, Pertti Pasasen, aisapari-koomikko Simo Salminen Pornolaulu-nimisessä viisussa. Onhan se toenperrään kesy huumorikipale. Huumoria oli myös Koillissanomain perustamishistorian tukipylvään, hammaslääkäri Jorma Lamminmäen ja kanssaan veljenmaljoja kohotelleen päätoimittaja Reino Rinteen yhteinen tunnussanatokaisu, omintakeinen á t´ana - niin. Sanaparin niin-loppukaneetti tuli äännähtää pienen tauon jälkeen ja etuliitteessä ei ollut sitä alkuässää. 1960-luvun kuulomuistoja.
Perusvakavasta habituksestaan huolimatta Reino piti itseään humoristina, mutta kyllä hänessä oli jukuripäisyyden luonnonlahjaa. Sinniä. Kirjailijana isä-Reino sai Aleksis Kiven päivänä 10. lokakuuta 1980 Eskon puumerkin kunniakirjoin Kalevala-Seuralta kirjakulttuurillisesta jääräpäisyydestä. Minulla, siskosarjamme viidestä, oli vuoro olla daamina. Kotoani Lappeenrannasta oli lyhyt junamatka Helsinkiin.
Jatkoille mentiin ravintola Torniin seurana kustantajansa Kauko Kare. Palkituksi tulemisen taustalla oli kymmenen viime vuoden aikana ilmestyneet kymmenen teosta lähtien 1970 julki tulleesta Anna minulle atomipommi -runoelmasta. Sehän Kareen Alea-Kirjan kustantamana sai valtionpalkinnon ministerin kädestä (vaikka ystävä Erno Paasilinna ei uskaltanut ottaa sitä johtamansa kustannusyhtiön ohjelmaan; aika ei ollut hänen arvionsa mukaan kypsä rajuun luonnon puolustamiseen).
Anna minulle atomipommi -runoelman vanavedessä lipui ja kuohui, pärski yhdeksän muuta Reinon kirjaa, palkintojuhlasta nähden äskeisimpinä Hirmuliskojen aikaa 1977 ilmestynyt ja Ylistämättä alistettu 1978. Poleemisten teosten lisäksi Reino Rinteen 70-luvun työprojektiin lukeutuivat myös kuvateos Kuusamosta ja pitäjäkirja Posiosta.
1980-luvulla ja 1990-luvulla tulisi sitten molemmilla kymmenillä julki kuusi teosta. Kirjailijuutensa alkutaipaleella 1945-1970, siis toimittajan työn ohella, Reinolta oli ilmestynyt seitsemän kirjaa. Kolme Otavalta, sitten Karistolta, Alea-kirjalta, Kustannusyhtiö Pohjoiselta ja lopulta julkaisukanavaksi omaksumaltaan Karhu-kirjalta. Kokeiluhengessä Tuntematon työtön -romaanin kustantajaksi on merkitty Rinteen kirjakauppa Kuusamo. Joitakin yritelmiä taiteilijan vapauteen hänellä oli, mutta oli pakko palata leivän hankintaan Koillissanomien päätoimittajaksi.
...myttä siinä önpäljön pörrnööö...
Ravintola Tornissa Reino pistäytyi tervehtimässä tuttua toisessa pöydässä. Silloin kustantaja Kare käytti kahdenkeskistä hetkeämme hyväksi ja paheksui äsken ilmestynyttä Rinteen kirjakaupan nimissä kustannettua juuri ilmestynyttä isän kirjaa Tuntematon työtön. Kurkkuaan karautellen, ärrää sorauttaen Kare melkein supatti mielipiteensä lopettaen: ... myttä siinä ön päljön pörrnöö. (On väärin mollata Kauko Karetta, hänestä löytyy toki suuri kirjallisuuden tuntija ja latinisti klassikoiden kääntäjänä ja talviurheilun harrastajana, Rukan kävijänä.)
Ja höpsistä tyhjää, minä sanon nyt ikä-ämmin jälkiviisaudella. Nolostuttavaahan on, kun lemmenleikkiä kirjassa esitellään kömpelösti. Ja kirosanoja tekstissä vilisee romaanihenkilöiden karskauttamina ihan liiaksi - jopa viisi kertaa samalla sivulla! (No, pahempaa puhetta kuulee joskus ala-asteikäisten leikeissä.)
Minustakin Reino liikkuu tässä vierailla tantereilla, koska hän ei arkioloissa itse kiroillut, eikä myöskään lehtityössä Sanomatalossa. No, vapaalla ystävien kesken ärräpää-jutustelu taas oli toinen juttu... Noposen Paavoko keksi nimittelyn: Reino I ja Reino II...
Voi miltei sanoa, että sanatyö oli pyhä toimitus isälle. Etenkin runonsa, mutta lehtikirjoittaminenkin. Päätoimittaja-Reino ei oikein suvainnut lehtijuttuihin kuolema-sanaa... Piti puhua uupumisesta, pois nukkumisesta, lähdöstä taivaan kotiin, jne. Herkkä mies arkikielen sanankäyttäjänä. No, sitten taas julman hurja, kun oli tarvis puolustaa luontoa.
Olin kirjoitusoppilaana lehtityötä opettelemassa viisi vuotta. Sai opetella olemaan alainen, kollega, autokuski. Ei lapsi ja varsinkaan ei lellilapsi.
Piereskely ei ollut1960-luvulla erikoista
Onhan elämässä myös poikkeamisia. Kuten Koillissanomain kirjapainolla hallitsijan hyppy taittopöydälle tai pierukilpailut - silloin 1960-luvulla. Painon pojista, vaikka miehiähän he olivat, eräs kinkkasi (hyppi yhdellä jalalla) kirjapainon lattialla laidasta toiseen ja joka pompulla narautti. Kilpailtiinko keltä pääsee eniten? Ei kait vaan rahasta, vetoa lyöden!
Toimittajan osa oli juosta pihan yli tuomassa tekstiä, juttuliuskoja toimituksesta painolle ladottavaksi, sitten hakea vedokset korjauslukua varten toimitukseen ja luettua taas palauttaa liuskat korjauksineen latojan ja taittajan käsittelyyn.
Paperiakin säästettiin: joku miinusuutinen saatettiin kirjoittaa arkista repäistylle pätkälle. Kuten vaikka Elojuhlat Kurvisessa, maamiesseuran talolla. Ohjelmassa sitä ja tätä, väkeä niin ja niin paljon. Puheen piti se ja se, lausuttiin, laulettiin, lopuksi tanssia... Piti varoa, ettei lippu-lappunen pudonnut arkkinipusta matkalla konelatojan piikkiin.
Kirjapainolla oli lehden sivujen taittovaiheessa miehillä aikaa monenlaiseen ennen kuin painokone käynnistettiin: rassattiin metsästysaseita, paikattiin mopon kumia. Luultavasti oli rankka homma odottaa, että iltavuoron hitaimmat toimittajat saivat jutut kirjoitettua ja valokuvat pääsivät pimiöstä laatantekovaiheeseen.
Lehtipuhelut soitettiin kyläkunnille, järjestövastaaville, poliisille: otettiin tietoja kokouksista, juhlista, onnettomuuksista. Konelatoja tuli joskus kiirehtimään toimituksen puolelle, kurkki käsi ojossa päätoimittajan ovella, joko pääkirjoitus on valmis. Taittaja oli täyttänyt aukeamafundamentin kirjasinmetallilla ja kuvalaatoilla. Sopiva kolo oli odottamassa puuttuvan tekstin paikalla.
Kansalliskirjailijaamme Aleksis Stenvallia aikanaan ryöpytettiin Seitsemän veljeksen kielestä, kirosanoista. Se oli kansankieltä, arkipuhetta, elämää. Taivalkosken Suuren Pojan, Kalle Päätalon, lointelut on totuttu tulkitsemaan rehevänä kansanperinteenä. Kalle sanoi joskus panevansa kirjan henkilölle suuhun oikeasta kirosanasta lievemmän muodon, saakutin tai helskutin.
Olin käymässä heillä Tampereella. Lapsilla oli koulun kevätjuhla. Leena-äiti oli ostanut kolmasluokkalaiselle Riitalle kevätjuhlaan kengät. Silloin Kalle motkotti: … helevetin piikkikärkiä!... minun, 17-vuotiaan mielestä, ne oli ihan söpöt kapeakärkiset, mutta ei todellakaan korkokengät!
Tätä kirjoittaessani Kalle on radiossa nauhoitettuna joulusaarnaajana (kuin Taatan, ainoan kirjailija-nobelistimme Frans Emil Sillanpään manttelinperijänä). Muistelee kansakoulun 1930-luvun joulujuhlaa Taivalkosken Jokijärven kyläkoululla, kun pukin konttia tyhjentäneet tontut jättivät hänet - ainoana! - ilman lahjaa.
Miksi
kirosanojen tulva
Isä ei kiroillut, ei puheessa käyttänyt voimasanoja. Oliko se kodinperintöä, saarnaajanakin tunnetun uskonveljen, isä-Aukustin vai lempeän Maria-äidin vaikutusta? Ei isä kyllä koskaan veisata hyräellyt. Kylläkin laulahteli Kymmenen virran maata tai muuta pontevaa.
Miksi Tuntemattomassa työttömässä on ainakin 28 erilaista kirosanaa? Reino-isä on karskautuksia ripotellut pahimmillaan viisi samalle sivulle... kuulostavat rumilta koska eivät tunnu luontevilta. Minusta. Sanon vielä: itse hän ei kironnut arkipuheessa, työssä tai muutoinkaan, kotonakaan! Äiti muistaa hyvällä, sanoo, ettei isä koskaan kiroillut. Minä lisään: … paitsi ollessaan Reiska II:na.
Isä-Reinon Tuntemattomassa työttömässä on Harri Leinon mukava kansikuva. On siellä kansien välissä myös täyttä asiaa. Jos karsisi, typistäisi - sehän kuuluu kustantajan toimenkuvaan - ne kömpelöt lemmenjutut pois, vaikka ne lie tarkoitettu koukuttamaan lukija luonnonsuojelun äärelle...
Eiköhän vaikuttavin kirjallinen tai elokuvallinen lemmenkohtaus ole, kun se jätetään mielikuvituksen varaan, sitä ei selitetä saatikka asialla mässäillä. Siinä katsannossa isä-Reino oli - - hmmm - - uutismies, poleemikko, ei romaaanikirjailija. Uutinenhan joskus taustoitetaan, jopa repostellaan juurta jaksain. Ei lemmenkohtausta! Jos, niin... joo... se melekeen on sitä Kareen paheksumaa pörnöö.
Että montako kertaa kirjassa naijaan, tai monestiko ruma sana lausutaan… niin kuin äsken merkkivuosijuhlakalu, jumalanpilkka-kirjailijan maineella ratsastava Hannu Salama Minä, Olli ja Orvokki -romaanissa. Aikanaan se herätti pahennuksen kauhistusta ja jokin aika sitten sitä radiossa suurena historiallisena kulttuuritapauksena muisteltiin. Kohu, jumalanpilkkaoikeudenkäynti toimi myyntimainoskampanjana, vaikka oikeasti, alun perin ministeri Meeri Kalavainen 1960-luvun Salama-sodassa tarkoitti pilkkakirjaksi Timo K. Mukan Tabua - eikö niin ollut!
Kun ensi kertoja tutustuin 1980 ilmestyneeseen Reino-isän Tuntematon työtön -romaaniin näköjään olen kuulakynällä viimeiselle sivulle raapustanut: Kömpelöä, epäluontevaa jutustelua, sorry, Isä! Vuosien kuluttua luettuani Tuntemattoman työttömän uudestaan - miltei ohittaen sivut joissa on ne lemmenlirut, lyijykynäjälkeni kertoo: Upeaa tarinointia, myös historiaa! Kiitos, Isä! Onhan siellä paljon asiaa: Avohakkuut, ikimetsät, patotyö. Siellä tavataan Sokrates, Pelle Koivunen...