– Vähän pihkaisia, mutta notkeita. Paras aika näiden keräämiseen on keväällä.
Syksyisen koivun oksissa on jonkin vielä verran koristeellisia urpuja, mutta keväällä maalis-huhtikuulla ne ovat hehkeimmillään.
Pöydällä on myös muutama herukanoksa, pala sammalmattoa ja männyn rungosta irronnutta kaarnaa, sivuleikkurit ja ohutta rautalankaa.
Kaisa Nissi tuntee risut. Lapsuusmuistoissa niitä saattoi olla joulupukin kontissa, mutta enimmäkseen niistä on hyviä muistoja.
– Risut ovat kauniita.
Koska Kaisa Nissi on ”taitelijatyyppi muutenkin” hän näkee kauneuden risuissa, kivissä, vanhassa kaarnassa, kepeissä ja luonnonyrteissä. Luonnonvaratuottajakoulutuksen käynyt Nissi tietää, että luonnollinen kauneus on ratkaisee.
– Löysin omille tuotteilleni markkinat laittamalla ne esille kauniisti.
Kaisa Nissi myös maalaa, ja kyllä, maalauksissa on risuja, talvisia koivuja värittömään vuodenaikaan.
Lintuja koivurisuista on Tarja Heikkilän kolmas risukäsityökirja. Kaisa Nissi ei hätkähdä ollenkaan, vaikka risukäsitöihin tottumattomasta tuntuu, että miten moisesta aiheesta voi saada aikaiseksi jo kolmannen kirjan ja peräti reilut 200 sivua täynnä kauniita ja havainnollisia kuvia. Risuista kuoriutuu pöllöjä, kukkoja, fantasialintuja, figuureja ja linnunpoikasia oksalle.
Nissi tietää, että risu taipuu moneksi. Pienen muistelemisen jälkeen Kaisa Nissi hämmästyy itsekin mitä kaikkea on tullut tehneeksi risuista: amppeleita, seinäkoristeita, hääkoristelun, hedelmävadin, mobilen, tilanjakajan, pystejä jouluvaloille ja köynnöskasveille, lintuja.
Koivurisulinnun tekeminen ei vieläkään tunnu helpolta, kirjoittaa Tarja Heikkilä kirjansa saatesanoissa: ”Tuntuu siltä että sylissä on vain epämääräinen kasa eri suuntiin harottavia risuja... Niin sen kuuluu ollakin... Lopulta, vähän yllättäen, työ ottaakin linnun muodon.”
Kaisa Nissi on lajitellut oksat pitkiin ja lyhyempiin. Muutamasta kuivasta oksasta Nissi katkoo ensin tikkuja ja kieputti ohutta oksaa niiden ympärille. Ne ovat linnun mahan ja pään aihiot.
– Sitten tehdään luuta.
Luuta sidotaan nippuun paksusta päästä, avataan ja isompi pallo suljetaan luudan sisään.
– Sitten kootaan kaulaa niin pitkästi kun tarvitaan.
Nyt tehdään pientä lintua, eli kaula saa jäädä melko lyhyeksi. Jos tehtäisiin Kaisa Nissin suosikkilintua kurkea, muotoa olisi haettu tarkkaan jo mahaa laitettaessa.
– Näyttävän kurjen selkä kumpuilee sulavasti pitkältä kaulalta kauniisti laskeutuvaksi pyrstöksi.
Nyt tehdään risulintua, jonka lajille tyypillisiä muotoja ei tarvitse vahtia.
– Ehkä tästä tulee pyryharakka, nauraa Kaisa Nissi ja ähkii. Kaulaan saisi tulla kaarevuutta ja ”risuluudan” taivuttaminen pään aihion ympärille linnun pään muotoon kohti nokkaa vaatii paitsi voimaa myös silmää.
– Ei ihan huononäppisen hommaa.Tässä tarvitsee voimaa jonkin verran.
Kun muoto alkaa olla oikea, Nissi kieputtaa rautalankaa ja leikkaa luudan hännän poikki linnulle nokaksi.
– Tuli paksunokkainen. Sellainen tällä kertaa.
Kaisa Nissi aloittaa pyrstörisujen keräämisen ja tökkii ensin rautalankojen väliin pyrstön alaoksat. Sen jälkeen vuoroon pääsevät kauniimmat oksat, jotka asetellaan kaulasta lähtien niin, että ne tuovat muotoa runkoon, pukevat linnun sulkapukuun ja laskeutuvat alas pyrstösulkina.
Alkulintua, kalliomaalausten sotkaa, muistuttaneesta rungosta kuoriutuu koristeellinen lintu. Mutta mikä lintu?
– Näytti tulevan närhi, Kaisa Nissi toteaa.
Rastaan kokoinen komea pyrstöinen lintu saa jalat tukevasta herukan oksasta, pääsee seisomaan kaarnalle päälle laitetulle sammalmatolle.
Kaisa Nissin sormesta tulee verta ja posket punottavat. Tunti vierähti nopeasti. Sammaleella huilaava närhi on kaunis.
Tarja Heikkilä muistelee kirjansa saatesanoissa luontovalokuvaaja Mauri Leivon havaintoa siitä miten lintulaudan elämää katsellessa myös mieli rentoutuu kummasti: ”Samoin tapahtuu kun pääsee vauhtiin risulintujen teossa”
Tarja Heikkilä: Lintuja koivurisuista, Kuva ja Mieli Oy 2018