Talvella 1994-1995 Keijo Savola hiihteli Etelä-Kuusamon Näränkävaaran rinteiden aarniometsissä. Illalla hän palasi takaisin Suomussalmen puolelle Ahjolan koululle, kun puhelin soi.
– Ei kannattaisi hiihdellä siellä yksikseen. Katselin sinua tänään kiikaritähtäimen läpi, ääni langan toisessa päässä kertoi.
Tuolloin 24-vuotias Savola oli yksi Luonto-Liiton metsäryhmän nuorista aktivisteista, jotka halusivat suojella Etelä-Kuusamon vanhat metsät.
Kuusamossa tästä nappulaliigasta ei pidetty pätkääkään. Kuusamon yhteismetsän isännät olivat raivoissaan Etelä-Suomen luonnonsuojelijoista, jotka tulivat heidän leivälleen. Kyseessä oli yksityisomaisuuteen puuttuminen.
Talven aikana tilanne kiristyi useaan otteeseen aktivistien ja metsätyömiesten välillä. Mediassa seurattiin henkeä haukkoen Kuusamon tapahtumia jopa ulkomaita myöten.
Etelä-Kuusamon metsäkiistana tunnetut tapahtumat saivat alkunsa, kun metsäryhmän aktivistit hankkivat käyttöönsä Pohjois-Suomen metsistä otetut satelliittikuvat. Aikansa huipputekniset kuvat maksoivat parikymmentätuhatta markkaa, mikä oli iso raha tuohon aikaan.
Etelä-Kuusamon Romevaaran, Närängän, Visavaaran, Kuikkalamminharjujen ja Mäntyvaaran alueilta aktivistit löysivät jotain, jota eivät olleet uskoa todeksi.
– Huomattiin satelliittikuvista, että mitä helvettiä, tuolla on tiettömät, käsittämättömän kokoiset erämaat, Savola muistelee nyt.
Luonnontilaisen, harsimattoman aarniometsän laatu ja määrä olivat koko maan tasolla ainutlaatuiset.
– Tiesimme, että on epätoivoinen ja hyvin huono idea mennä sinne edes katsomaan
Metsäryhmä vei paikalle iltapäivälehden toimittajan, jonka jutusta tapahtumaketju sai alkunsa. Aktivistit vaativat, että 23 500 hehtaaria luonnonmetsää on suojeltava.
– Siinä vaiheessa Kuusamon yhteismetsän suuntaan ei ollut mitään keskusteluyhteyttä. On ihan mielenkiintoista ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos olisi ollut. Kahvit varmaankin olisi juotu, mutta siihen se olisi jäänyt. He olisivat sitten jatkaneet toimintaa, Savola sanoo.
Suojelutaisteluita oli kyllä Suomessa käyty aiemminkin, mutta ei vastaavassa kokoluokassa yksityismetsissä aiemmin eikä Kuusamon jälkeenkään.
Kuusamon yhteismetsä ryhtyi vastatoimiin.
Marraskuussa 1994 yhteismetsän osakaskunnan kokous keräsi suuren väen liikkeelle. Paikalla oli 251 isäntää ja autoja enemmän kuin parhaina naistentanssi-iltoina.
Osakaskunta teki yksimielisen päätöksen: se hakkaa kolmessa leimikossa Närängässä ja Romevaarassa. Osakaskunnan kokouksessa kuultiin kiivaita puheenvuoroja ja välihuutoja. Ulkona pakkasessa aktivistit osoittivat mieltään.
Heistä yksi oli päässyt lehdistökortin turvin saliin. Kuusamolainen perusisäntä heristi nyrkkiä poninhäntäiselle aktivistille ja ilmoitti, että nyt tästä lähdetään, Koillissanomat kirjoitti seuraavana päivänä.
Yhteismetsän toiminnanjohtajana vuosina 1965-2002 toiminut Martti Rautiainen muistelee noita vuosia stressaavana aikana. Rautiainen pitää Etelä-Kuusamon metsäkiistaa pienenä osana pidempää jatkumoa, joka alkoi jo vuonna 1973.
Jo tuolloin Helsingin Sanomat kirjoitti, miten yhteismetsä, ”kolhoosi”, raiskaa Kuusamon Oulankajokivarren matkailupaikkoja, joiden maine on mennyttä. Samaa jatkumoa olivat taistelut Kitkanniemellä vuodesta 1983.
– Sehän johti suojeluun 1987. Siinä välillä tuli esille rantojen- ja soidensuojelua, sekä harjujen suojeluohjelma.
Rautiaiselta ei edelleenkään heru ymmärrystä luontoaktivisteille, joita tuohon aikaan paikallislehden lukijan kirjeissä tituleerattiin milloin maanpettureiksi ja ekofasisteiksi, milloin yhteiskunnan elättämiksi täysavuttomiksi rikollisiksi. Meille soitettiin -palsta kiehui.
– Työmailla he aiheuttivat hankaluuksia. Metsähän on osakkaille tuotantoväline ja puu on uusiutuva luonnonvara. Siinä meni Kuusamossa monelta työt, Rautiainen sanoo nyt.
Aktivistit todellakin ryhtyivät suoraan toimintaan Etelä-Kuusamon metsissä, jossa yhteismetsä pyrki ripeästi edistämään hakkuita. Yhteismetsä teki alueella tietä, jolla se pyrki pirstomaan vanhat metsät suojelutavoitteiden vesittämiseksi. Jos metsä olisi jo hakkuualueena, sitä ei olisi järkeä suojella. Aktivistit pyrkivät pysäyttämään koneet. Eräässä tapauksessa metsäkonetta kuljettanut kuorma-auto rysäytti aktivistien maasturin kylkeen metsätiellä. Kuski tuomittiin myöhemmin.
Vuodenvaihteen 1994-1995 tienoilla valtiovalta puuttui yhteismetsän toimintaan. Ympäristöministerinä oli tuolloin nuori kokoomuslainen Sirpa Pietikäinen, joka nykyisin toimii europarlamentaarikkona. Pietikäinen otti asiakseen löytää ratkaisun Kuusamon kiistaan.
Alueelle määrättiin toimenpidekieltoja luonnonarvojen selvittämiseksi. Parhaimmillaan tai pahimmillaan meno oli kuin shakkipeliä: jos aamulla lääninhallitukselta tuli toimenpidekielto yhteen paikkaan, iltapäivällä hakkuut jatkuivat toisaalla.
Kuusamossa tehtiin kyseenalaisia Suomen ennätyksiä niin metsätien tekemisen nopeudessa kuin toimenpidekieltojen määrässäkin. Yhteismetsä teki parhaimmillaan toistakymmentä kilometriä tietä vuorokaudessa. Noita teitä pääsee paikalle edelleen.
Aktivistit tiedottivat auliisti maan mediaan yhteismetsän toimista, joita se kutsui tarkoitushakuiseksi ja järjestelmälliseksi luonnonarvojen tuhoamiseksi.
Metsäaktivistit kehittivät uuden toiminnan muodon. He maalasivat spraymaalilla aarniometsistä otettuja tukkeja päämääränään vaikuttaa puutavaran ulkomaisiin ostajiin. Samaa kikkaa käytettiin myöhemmin Venäjällä aarniometsien suojelutaisteluissa.
Vielä parin vuoden ajan asiaa vatvottiin eri oikeusasteissa yhteismetsän ja ministeriöiden välillä. Kesäkuussa 1996 valtioneuvosto päätti suojella 13 700 hehtaaria Kuusamon aarniometsää. Se oli lähes 10 000 hehtaaria vähemmän kuin aktivistit vaativat.
– Kun ratkaisu tuli, se tuntui raa’alta pettymykseltä. Se oli kauhea kompromissi, mutta samalla helpotus, että nyt tämä on ohitse, Savola sanoo taistelun lopputuloksesta.
Maa- ja metsätalousministeriön ja Kuusamon yhteismetsän vääntö korvauksista päätyi pakkolunastukseen, kun yhteismetsä hylkäsi vaihtomaat ja tavoitteli parempia tarjouksia. Korvaussumma oli reilut sata miljoonaa markkaa.
Vastaavaa metsäkiistaa ei Suomessa nähdä enää koskaan.
Tekstit: Aleksanteri Pikkarainen
Kuvat: Aleksanteri Pikkarainen ja KS Arkisto
