Kuulehan Sinä rovasti Ervasti! Historian tohtori. Nyt pistit pahan. (KS 18.10. s. 12 Kuusamolaiset ja naispapit). Kaikki kunnia monialaiselle ammattipätevyydellesi, mutta eiköhän nyt lyly livennyt tiedon uralta mielipidemaastoon, kun sanot: ”Emmehän me mene kirkkoon miehiä tai naisia vilkuilemaan, vaan kuuntelemaan Jumalan Sanaa.”
En uskalla väittää, että jo Aatamin ajoista lähtien, mutta... no, eikös Suurelta Sanan Saattajaltamme, Stenvallin Aleksilta, löydy painettua sanaa aiheesta. Tosin hän puhuu nuorten suulla ja me, - niin itsekin tässä lähtökuopissa kahdeksallekymmenennelle.
Täällä Koillis-Savossa on perinteinen kirkkotievaellus vuorovuosin Kaavilta Säyneiseen ja päinvastoin. 20 kilometrin jalankulku (eväsreppuineen, taukoineen) päättyy messuun ja Kaavin pitäjäseuran ja Säyneisen kotiseutuyhdistyksen vuoroin emännöimiin kirkkokahveihin ja isännöimiin kiitospuheenvuoroihin. Retkeilyn lähtökohta on ajalta, jolloin alueen ihmiset vaelsivat Sanan ääreen jalkaisin naapuripitäjän kirkkoon, kun omaa ei vielä ollut. Vielä 1940-50-luvuilla oli tavallista taivaltaa paljain jaloin - niinhän kuljettiin paimenessa ja arkitöissä - kenkiä säästäen. Tällaista se on ollut moniaalla.
Vasta ennen kirkkoon astumista tapahtui siistiytyminen - Taivaan Isän kunniaksi vaiko kenties naapurin poijan/tytön tähen - jos mahdollista pulahdus rantaveteen tahi kaivovedellä virkistäytyminen. Sitten laitettiin kengät jalkaan ja neitosten kirkkosilkit näyttävästi uumalle vaiko olkapäille. Mitäkähän ne pojat teki? Joku ehkä sylki kouriinsa ja suki tukkaansa kortteeritalon lasista peilaten. Kuka taisi ottaa huikan rohkaisuksi. Hengellisyys siinä saattoi jäädä hieman sivuraiteelle pariutumisiässä olevien nuorten aivoituksissa. (Katsokaa taivaan lintuja keväällä! Tai vaikkapa eläintarhan villipetoja. Niinpä.) Rajjaisiakin oli. Eikö olleetkin kirkon penkit nimetty, omittu ihmisen arvon, suvun omaisuuden mukaan. Köyhät sivummalle ja peremmälle, vallasväki etupenkkeihin.
1970-luvun jumalanpalvelukseen osallistuminen punaisessa Kemissä sävähdytti kummastelemaan, miksi etummaisessa penkissä istui komea naishenkilö kirkkaanpunaisessa takissa. Ilmeni sitten, että hän oli kirkkoherran rouva... En olisi voinut kuvitella, että Poukkulan Anja, keskikoulun kasviopin ja eläinopin opettajamme 1960-luvulla, olisi punaisissa kävellyt kirkkoherrapuolisonsa rinnalla Kuusamon kirkossa. Olenko minä sekoittanut Savon körtit ja Koillismaan lestantit, kun muistelen ajatelleeni lapsena, että uskovaiset sukulaiset eivät saaneet pukeutua kauniisti ja värikkäästi. Ainakaan ei saanut olla tukassa kiharoita (paitsi jos oli Luoja luonut). Ja varsinkin huulipuna: syntiä!
Silloin punaisessa Kemissä perheenpää keskustalaisessa maakuntalehdessä hankki leivän ja minä, heikompi astia, (A. Kiven kihlaseremoniamestarin, Eenokin, ilmaisua kraatari-Aapelin morsmaikin, Herrojen-Eevan, nimittämisestä lainaten) harrastin kotinavetassa noin satapäisen karjan kanssa touhuamista Keminmaan tilallamme vastapäätä silloista poliittistakin kuuluisuutta saanutta jalasmökkiä. Navetan vesijohto jäätyi talvella ja puulämmitteisen kotimme päämies-lehtimies vinksautti kirveellä jalkaansa jäistä kaivonkantta auki kopistellessa. Perheen ekaluokkalaisella oli päärooli kyläkoulun joulunäytelmässä, jonne tilattiin taksi meitä viemään, mutta se juuttui kotipihalla lumikinokseen, eikä kipsijalkaista perheenpäätä olisi voinut päästää työntämään autoa.
Että kyllä se mainitsemasi kirkkoherranvaalin lopputulema on ihmiskeskeistä; Taivaan Isä on syrjästä kahtoja. Pistetäänpä yllättäen ovensuuhaastattelu kirkossa käynnin jälkeen kysyen, mistä pappi saarnasi. Kuinka moni kuunteli keskittyneesti ja painoi sydämeensä? Kuitenkin harvempi riijuuikäisenä kuin hoivakotipaikan jonottajana. Luulen niin.
