Sa­nat­to­man suurta voimaa va­lo­ku­vis­ta – "Kuvan tun­ne­si­de on niin vahva, että sitä on vaikea yli­pää­tään sa­nal­li­ses­ti ta­voit­taa"

Voimauttavan valokuvan menetelmä on opettanut Riikka Vääräniemelle minkälainen äiti hän on, minkälainen hän on työssään ja miten hän kohtaa toisen ihmisen ja itsensä.

Kuva: Anna Asplund

”Tämä kuva korvasi kaikki ne puuttuvat kuvat joita olin kaivannut, koska kuvan katsekontakti kameran taakse on niin koskettava. Tuon pienen tytön katse kertoo minulle äidin ja tyttären välisestä suhteesta ja siitä kuinka rakastavia katseita olenkaan lapsena saanut”, kertoo Riikka Vääräniemi.

Kuva: Marja-Leena Vääräniemi

Niina Välitalo on löytänyt valokuvien avulla itsestään uusia puolia.

Kuva: Riikka Vääräniemi

Kun Riikka Vääräniemi oli 25-vuotias, hän osallistui yhden päivän kestävään voimauttavan valokuvan koulutukseen. Se päivä oli yksi hänen elämänsä suurimmista käännekohdista.

Vääräniemi oli aina ollut kiinnostunut ihmisistä ja ihmistuntemuksesta. Hän kuvitteli olevansa itsensä kanssa tasapainossa.

Koulutuksessa otettiin omakuvia parin kanssa. Kuvia katsellessaan Vääräniemi ymmärsi, ettei ehkä tuntenutkaan itseään niin hyvin kuin oli kuvitellut.

– Kuvittelin, että tiedän, kuka niissä valokuvissa on ja mitä niissä näkyy. Aika äkkiä tajusin, että en mää ehkä tiedäkään, Vääräniemi sanoo.

Sen jälkeen Vääräniemi ilmoittautui vuoden kestävään voimauttavan valokuvauksen koulutukseen ja myöhemmin kolmivuotiseen erikoistumiskoulutukseen. Sillä tiellä hän on edelleen, 11 vuotta myöhemmin.

Voimauttava valokuva on Miina Savolaisen kehittämä sosiaalipedagoginen menetelmä. Menetelmää voidaan käyttää esimerkiksi terapeuttiseen identiteettityöhön ja vuorovaikutustaitojen parantamiseen.

Menetelmässä tärkeintä on itsemääräämisoikeuden toteutuminen ja asiakkaan ja ammattilaisen välisen valta-asetelman purkaminen. Voimauttavan valokuvan menetelmä perustuu lähtökohtaan, jossa korjaavat asiat tapahtuvat liittymisen kokemuksessa toisiin ihmisiin.

Vaikka kyseessä on valokuvamenetelmä, ei työväline oikeastaan ole valokuvaus, vaan katse ja näkemisen tapa.

Käytännössä asiakas päättää itse, miten ja missä häntä kuvataan. Hänellä on täysi valta otettuihin valokuviin, eikä hänen tarvitse näyttää kuvia kenellekään, jos hän ei halua.

– Kuvattava saa päättää, miten häntä saa katsoa. Minun tehtäväni on lumoutua, nähdä se ehjyys toisessa ihmisessä ja olla vastavuoroisesti siinä vuorovaikutuksessa, Vääräniemi kuvailee prosessia.

Voimauttavassa valokuvassa keskiössä on katse. Tunne hyväksyvästä, rakastavasta ja korjaavasta katseesta.

Koulutuksessa Vääräniemi tutustui katseisiin, joita oli hänen elämänsä varrella tallennettu kuvien muodossa. Lapsuuden kotialbumeita tutkiessa yhteiskuvia isän kanssa löytyi paljon, mutta Vääräniemen harmiksi äitiä ei näkynyt kuvissa.

Vaikka Vääräniemi kokee lapsuutensa olleen onnellinen, jollakin tavalla hän koki tuolloin, että valokuvat olisivat olleet siitä jonkinlainen todiste.

– Tietenkin tiesin, että on elämää myös valokuvien ulkopuolella, mutta samaan aikaan kuvien puuttuminen mietitytti. Minusta oli niihin aikoihin tullut juuri äiti ja oman lapsuuden sekä äitisuhteen läpikäyminen tuntui ajankohtaiselta, Vääräniemi kertoo.

Penkoessaan kuvia hän löysi kuvan, jota hän kutsuu nyt voimakuvakseen.

– Kun katsoin kuvaa, minut valtasi valtava onnen tunne, pienen tytön silmät loistavat ja tunnen olevani todella rakastettu. Kun sitten ihastelin kuvaa äidilleni, hän kertoi ottaneensa kuvan minusta.

Kuva korvasi kaikki puuttuvat kuvat äidin kanssa, joita Vääräniemi oli kaivannut.

– Tuon pienen tytön katse kertoo minulle äidin ja tyttären välisestä suhteesta ja siitä kuinka rakastavia katseita olenkaan lapsena saanut. Oikeastaan kuvan tunneside on niin vahva, että sitä on vaikea ylipäätään sanallisesti tavoittaa, Vääräniemi miettii.

Vääräniemen mielestä voimauttavassa valokuvassa kiehtovinta onkin juuri se, että valokuvalla voi käsitellä niitä asioita, joissa sanat ovat liikaa tai liian vähän.

Hän muistelee erästä hetkeä, jossa hän ymmärsi valokuvan voiman yli sanojen.

Vääräniemi oli kuvaamassa erään asiakkaansa kanssa. Kun he palasivat kuvausretkeltä ja oli aika purkaa kuvat, hän huomasi kuvien tarkennuksen olleen pielessä. Kuvissa näkyi luonto vihreässä loistossaan, kirkkaita värejä ja kauniita yksityiskohtia, mutta kuvan tyttö oli sumuinen, suttuinen ja epätarkka.

Vääräniemeä harmitti tilanne valtavasti. Hän oli epäonnistunut.

Kuvattavan mielestä kuvat olivat täsmälleen sellaisia kuin niiden kuuluikin olla. Juuri tuollainen olo minulla on, etten edes tiedä, missä ääriviivani ovat, tyttö sanoi.

– Emme olisi ikinä minkäänlaisilla sanoilla päässeet tuohon tilanteeseen, noihin sanoihin, ilman niitä epäonnistuneita kuvia, Vääräniemi sanoo.

Sosiaalialalla työskentelevä Vääräniemi on saanut menetelmästä apua itsensä kehittämiseen ja vaikeiden asioiden sanoittamiseen, mutta myös ammattiinsa.

Vaikka työssä käsitellään raskaita aiheita, ihmisten kohtaaminen on muuttunut helpommaksi. Vääräniemi haluaa kohdata jokaisen asiakkaansa aidosti, ilman turhaa valta-asetelmaa.

On tärkeää pysyä siinä, mihin ihminen itse on valmis.

– Jokainen näkee just sen verran maailmaa, mitä oma potentiaali juuri siinä hetkessä antaa myöten. Minun tehtäväni on antaa se mun katse, haastaa sopivasti ja antaa välineitä joiden avulla oleminen ja eläminen helpottuu. Asiakas itse tekee työn, minä olen vain vieressä kulkemassa, Vääräniemi kuvailee.

Myös Niina Välitalo lähti Vääräniemen koulutukseen mukaan ajatuksenaan kehittää ammatillista puoltaan. Koulutus oli osa sairaanhoitajan syventäviä opintoja. Välitalo koki menetelmän vievän mukanaan ja hän lähti heti henkilökohtaiseen prosessiin, jossa ensimmäisenä käynnistyi oma identiteettityö.

Voimauttava valokuva selkeytti Välitalolle elämän rooleja naisena, äitinä, puolisona, ystävänä, tyttärenä ja sairaanhoitajana. Kun hän uskalsi kääntää katseen itseensä, löysi hän itsestään myös uusia puolia, kuten herkkyyden.

– Tuli sellainen kokonainen olo, kun sai itse määritellä ja tutkailla millainen minä olen, Välitalo kuvailee.

Prosessin aikana hän oppi myös rauhoittumaan. Herkkä ja toiset huomioon ottava Välitalo oppi hyväksymään myös oman rajallisuutensa.

– Jossakin vaiheessa ajattelin, että ympärilläni olevat ihmiset ovat muuttuneet, mutta sitten Riikan kanssa keskustellessa tulinkin siihen tulokseen, että sehän on minä ja minun olemiseni, joka on muuttunut, Välitalo sanoo.

Voimauttava valokuva on Vääräniemen mielestä matka itsensä arvostamiseen. Se ei ole aina helppo polku.

Sen tietää myös Vääräniemi. Pitkään hän taisteli omaa herkkyyttään vastaan ja yritti piilottaa sitä.

– Nyt tiedän, että herkkyys on parasta, mitä voi olla. Ilman sitä minulla ei ole mitään, Vääräniemi sanoo.

Kun katsoo vanhaa valokuvaa, muistaa hetkiä, ilon, surun, silmien taakse piilotetut tunteet. Näkee katseen.

Vääräniemen mielestä se jos mikä on voimauttavaa.

– Kun alkaa tarkastella itseään ja löytää ne varjopuolet, vaikka se olisi kuinka raskasta, niin yhtä aikaa on maailman onnellisin olo, etten menisi metriäkään taaksepäin, koska löysin minut.