Lukijalta

Sa­teen­kaa­ren päässä asuu aarre - Elä­ke­lii­ton retki Norjan Lo­foo­teil­le

Lapin portti Pohjois-Ruotsissa. Pajalan Köngäsen pappilassa Laestadius toimi suuren osan elämästään pappina. Kiirunan satavuotias kirkko siirretään lähivuosina toisaalle.
Lapin portti Pohjois-Ruotsissa.
Lapin portti Pohjois-Ruotsissa.
Kuva: Helena Palosaari

Eläkeliiton Kuusamon yhdistyksen retkibussi kaarsi mutkittelevaa tietä vuonon reunaa myötäillen. Lumihuippuisten vuorten yllä leijuivat sadetta enteilevät pilvet. Toisaalla aurinko heitti valoa vuoren rinteelle, johon ilmestyi sateenkaari, jonka pää näytti tarjoutuvan aivan käden ulottuville. Me kuusamolaiset eläkeläiset olimme retkellä Pohjois-Norjan Lofooteilla.

Kun lähdimme Kuusamosta kohti Pohjois-Norjaa, matkamme kulki aluksi Kemijärven ja Pellon kautta Pohjois-Ruotsin Pajalaan matkanjohtajana toimineen Päivi Kostamon johdolla. Pajalasta tiesimme etukäteen hiihtäjävirtuoosin Charlotte Kallan ja kirjailija Mika Niemen, mutta nyt olimme menossa Laestadiuksen jalanjäljille. Saimme tietää sen, että Lapin pappi Lars Levi Laestadius toimi aikanaan Pajalan kirkkoherrana Köngäsessä.

Pappilan pihapiirissä olevassa Laestadius-museossa saimme oppaaksemme suomen ja meän kieltä taitavan Anneli Mäkisen. Hänen johdollaan kuljimme ja kuulimme Laestadiuksen kotitalossa huone huoneelta hänen elämänvaiheistaan lapsuudesta vanhuuteen ja kuolemaan saakka.

Laestadius oli paitsi pappi ja herätyssaarnaaja paljon muutakin. Hän oli kielentutkija, kirjailija, lehtimies, botanisti ja ekologi, uskonnonfilosofi ja psykologi sekä etnografi ja uskontotieteilijä. Ansioistaan hänet oli vuonna 1841 nimitetty Ranskan Kunnialegioonan ritariksi. Näihin kaikkiin elämänvaiheisiin liittyviä asiakirjoja, esineitä ja valokuvia museossa oli näyttävästi esillä. Lisäksi museo vaalii pihapiirissä Lars Levin vaimolle Brita-Kajsalle nimettyä yrttitarhaa. Kuten aina, museossa viipyisin pitempään tutkimassa, kurkkimassa ja hiplaamassa kaikkea mahdollista, mutta meidän oli jatkettava matkaa kohti Kiirunaa.

 

Siitä huolimatta että väsymys alkoi painaa meitä matkalaisia, jaksoimme terästäytyä, kun lähestyimme Kiirunaa. Vierailukohteiksi täällä oli valittu Kiirunan upea noin satavuotias puukirkko ja kaupungintalo. Erikoisiksi nämä kohteet tekee se, että kun Kiirunan rautakaivos on jo nyt osittain työntynyt kaupungin alle ja hienoista vajoamista on tapahtunut, näitä niin kuin monia muitakin rakennuksia odottaa joko purkaminen tai siirtäminen uuteen paikkaan. Oppaamme Peter Stanberg kertoi, että tuo kaunis kirkko tullaan siirtämään elementteinä toisaalle ja kaupungintalo puretaan. Uusi kaupungintalo oli jo rakenteilla ja valmistumassa vuoden 2017 kuluessa. Vain komea kellotorni vanhalta paikalta siirretään uuden ja uljaan kaupungintalon yhteyteen. Illan päälle majoituimme ja illastimme paikallisessa hotellissa ja ravintolassa.

Matkamme jatkui Abiskon kautta Norjan Tornehamniin. Matkan varrella pysähdyimme Rallareitenissä Kiiruna - Narvik -radan rakentajien muistomerkillä.

Välillä pysähtyilimme ja nautimme viihtyisissä kahviloissa kahvia ja vohveleita. Saavuttuamme Norjan puolelle ajoimme Tjeldsundin 1007 metriä pitkää riippusiltaa pitkin mantereen puolelta Lofooteille. Ennen sillalle ajamista jalkauduimme rannan tuntumaan todentamaan ja valokuvaamaan korkeuksissa keikkuvan sillan ja kuvittelemaan itsemme sinne jonnekin.

On myönnettävä, että en tohtinut, liekö moni muukaan, liioin nostaa katsettani ihaillakseni merta, saarien vastarantoja ja pilviin kohoavia vuortenhuippuja ylittäessämme sillan. Niin korkealla sillan keskikohta oli. Illansuussa majoituimme Lofootien pääkaupungin Svolvearin Vestfjord-hotelliin. Kun Norjassa olimme, päivälliseksi söimme maukasta lohta ja turskaa. Pitkän autossa istumisen jälkeen pieni kävelykierros kaupungin keskustassa ja satama-alueella virkisti samalla, kun ihastelimme satamaan saapunutta Hurtigrutenin komeaa matkustaja-alusta.

 

Seuraavana päivänä hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme koko päivän retkelle Lofootien eteläkärkeen Å i Lofoteniin. Paikallisena oppaana oli 50 vuotta Norjassa asunut suomalaissyntyinen ja elämäntyönsä sairaanhoitajana ja opettajana tehnyt Eila Strauman. Hän toivotti meidät tervetulleiksi ”maailman kauneimpaan paikkaan”. Hän kertoi saaren asukkaiden arkielämästä ja elinkeinoista eri vuodenaikoina, kulttuurista ja juhlapäivistä, sosiaaliturvasta ja hyvin hoidetuista ikäihmisten oloista ja palveluista.

Juhannusta ei juhlita Norjassa, mutta sauna on muotia Lofooteilla. ”Oletko syönyt tuoretta turskaa?” kyselevät naapurit toisiltaan parhaaseen turskan pyyntiaikaan. Siellä täällä näkyi turskan kuivatustelineitä, mikä kertoi siitä, että kalastus on edelleen tärkeä elinkeino. Ja turismi on kasvava elinkeino.

Kun lokit pesivät talojen katoilla, kesäkuun alussa niiden munia kerätään ja valmistetaan syötäväksi. Ja ne ovatkin varsinaista herkkua oluen kera, eikä niissä maistu kala! Rivissä seisovat kalastajia aikanaan palvelleet punaiseksi ja keltaiseksi maalatut kalamajat toimivat nykyään turistien majoitustiloina. Pieni kävely saaren eteläkärkeen ja katse merelle siirsi ajatuksia menneeseen ja kuljetti tulevaan. Paluumatkalla Svolvaeriin ja hotelliimme ihastelimme rohkeita vuorikiipeilijöitä ja poikkesimme Henningsvaerissa, Lofootien Venetsiassa. Kapeilla kaduilla ja rannan tuntumassa iltapäivän auringossa velloi turisteja kahvilasta toiseen kahvia ja vohveleita maistelemassa ja matkamuistoja ihastelemassa.

 

Kun lähdimme Lofooteilta paluumatkalle, siirryimme mannerta kohti lautoilla saarelta saarelle. Näky mereltä ympäröivään maisemaan oli henkeä salpaava. Täällä eletään hieman eri tavalla -ajatus pyöri mielessäni. Matka jatkui kohti Narvikia. Jaloittelun aikana Narvikissa saatoimme poiketa ostoksille tai vaikka sotamuseoon. Muutamia meistä etsiytyi museoon, jossa nykytekniikan avulla kerrotaan toisen maailmansodan tapahtumista ja vaiheista. Havaitsin, että museossa liikkui nuoria, jotka tarkoin tutustuivat esineisiin ja kuva-aineistoon. Matka jatkui Kiirunaan, jossa oli vielä yksi yöpyminen.

Matka kotiin kulki Svappavaaran ja Ylitornion kautta. Ylitornion Mellakosken Kapustaan 1950-luvulla muutti joukko kuusamolaisia rintamamiehiä rakentamaan uutta elämää perheilleen. Noita aikoja ja ihmisiä muistelimme ohittaessamme Mellakosken. Matkalla kehkeytyi monenlaisia keskustelunaiheita. Kun näissä kaivosmaisemissa kuljimme, kävimme mekin, eläkeläiset, vilkasta keskustelua kaivosten merkityksestä ja niiden vaikutuksista muihin elinkeinoihin. No, niin on monta mieltä kuin on puhujaakin! Tekniikkaa ja taitoa tarvitaan, ja tulevaisuudessa mikään ei ole mahdotonta, kaivoksetkaan Kuusamossa.

 

Suuri kiitos matkan toteutumisesta kuuluu järjestäjille, kuljettajalle ja kaikille kanssamatkustajille. Kaikki toimi ja onnistui hyvin. Joskus on hyvä omista ympyröistään mennä vähän etemmäksi ja nähdä toisaalla maiseman kauneus ja elämänmuodon erilaisuus. Elämää on muuallakin kuin omien jalkojen juuressa. Oli ja on ilo olla mukana joukossanne.

Entä se aarre sateenkaaren päässä, asuuko se siellä? Siellä se asuu ja antautuu käden ulottuville, kun vain avaamme silmämme ja sydämemme ja oivallamme, että me kaikki olemme toisillemme tärkeitä ja arvokkaita. Ja meillä eläkeläisillä on paljon annettavaa ympärillemme, elämänkokemusta, tietoa ja taitoja jaettavaksi asti. Olimme retkellä maailman kauneimmassa paikassa!

 

”Kalastajia aikanaan palvelleet punaiseksi ja keltaiseksi maalatut kalamajat toimivat nykyään turistien majoitustiloina.