Veikon, aviomieheni, ja minun päätymiseni kuusamolaisiksi oli sekin varsinainen sattumus.
Veikko valmistui vuotta myöhemmin kuin minä eli kesäkuussa 1955. Aloimme hakea yhteistä opettajanpaikkaa Lapin läänin alueelta. Sellainen löytyikin ja paperit lähetettiin koulun johtokunnalle. Mutta matkaanpa tulikin mutka. Alueen kansakoulutarkastaja soitti Veikon isälle, he kun olivat vanhoja rintamakavereita, ja kehoitti meitä vetämään paperit pois. Kylän poliittinen suuntautuminen oli kuulemma niin vahvaa ja erikoista, että elämämme olisi voinut tulla kylässä turhan vaikeaksi.
Ei tuntenut varoittaja Veikon diplomaattista ja sovittelevaa luonnetta. Minun, naisihmisen, mielipidettä ei kukaan kysynytkään.
Eipä silti, oli minulla samaan aikaan yllin kyllin muuta puuhaa. Olin juuri ähertänyt maailmaan esikoistyttäremme, joka myöhemmin sai isänsä toiveen mukaan nimekseen Anneli. Makasin Rovaniemen sairaalassa upiuupuneena ja pökkeröisenä, kun isosisareni Vuokko tuli luokseni asiakirjanippu mukanaan. Veikko oli edellisenä yönä kirjoittanut uudet hakupaperit, ja nyt niihin tarvittiin minun allekirjoitukseni. Itse hän oli joutunut menemään poikajoukon pomona kesätyöpaikalleen risusavottaan jonnekin Rovaniemen maalaiskunnan metsikköön.
Tokkuraisena allekirjoitin paperit, ja sisareni lähti viemään ne postiin. Oli kiire, sillä hakuaika oli umpeutumassa.
Vasta sitten aloin ihmetellä minne olimmekaan menossa. Asia selvisi, kun tuore isä tuli illalla perhettään katsomaan. ”Vai Kuusamoon. No, kaipa sitä eletään sielläkin.”
Viitisen viikkoa myöhemmin olimme Kuusamossa, Soivion 2-opettajaisella koululla. Eletty on, jopa hyvin ja onnellisina.
