Pääkirjoitus
Perinteisesti kuntademokratian on katsottu toimivan siten, että virkamieskunta valmistelee asian. Kun asiaa on valmisteltu riittävästi, se siirtyy poliittisen koneiston pureksittavaksi.
Jos päätettävästä asiasta ollaan sekä puolesta että vastaan, mikä kuuluu politiikan perusluonteeseen, joudutaan äänestämään. Enemmistön tahto muodostuu päätökseksi, johon vähemmistön on tyydyttävä – tai sitten taistelu jatkuu hamaan tulevaan toisilla areenoilla, mikä tuntuu olevan yhä yleisempää.
Kaikkein onnistuneimmillaan asioiden valmistelu on silloin, kun ristiriidat onnistutaan sovittelemaan jo valmisteluvaiheessa. Tällainen konsensus-ajattelu oli voimissaan hyvinvointiyhteiskunnan kiivaimmassa rakennusvaiheessa 70-80-luvuilla. Poliittinen rauha ostettiin jakamalla jokaiselle jotakin.
Niistä vuosista maailma on muuttunut paljon monimutkaisemmaksi hallita. Hesarin toimittaja Saska Saarikoski pohdiskeli kolumnissaan (HS 24.1.2016), onko Suomi muuttunut hallitsemattomaksi. Onko politiikka mennyt rikki? Hän kysyi asiasta entisiltä ja nykyisiltä ministereiltä.
”Olemme keskellä ’pirullisia ongelmia’, joihin ei ole olemassa absoluuttisia oikeita ratkaisuja”, vastasi eräs. Nykyministerit valittelivat, että vaikka muutoksen tarve mielletään, jokainen muutosehdotus törmää seinään. Seis-käden nostajana on milloin virkamieskunta, milloin ay-liike, milloin EU, milloin oikeusoppineet.
Kuulostaa tutulta Koillismaalla, tuoreimpana esimerkkinä Posion sote-ulkoitus. Liekö Koillismaalla saatu juuri mitään isoa päätöstä aikaiseksi, etteikö se olisi törmännyt seis-muuriin.
Suuntaus tarjoaa kasvualustan populisteille, jotka lupaavat monimutkaisiin ongelmiin yksinkertaisia ratkaisuja. Ratkaisuja, jotka eivät oikeasti toimi tai ole saatavilla.
Miten johtaa muutosta tilanteessa, jossa populismi ja seis-politiikka lyövät iloisesti kättä? Miten turvataan maltillisten ja asiaansa paneutuvien (kunta-)päättäjien motivaatio jatkuvassa ristipaineessa?