Joillekin musisoiminen on vain käsittämättömän luontevaa, kuin äidinmaitoon olisi ripautettu muutama tippa ekstra musikaalisuus-geeniä. Tämä ajatus tuli mieleen kunnellessani pietarilaisen Sersey Malovin sanoinkuvaamattoman luontevaa ja ilmaisuvoimaista soittoa. Sergey Malov on kiistatta yksi musikaalisimpia nuoria viulutaiteilijoita, joita maa päällään kantaa. Soitto oli äärimmäisen luontevaa ja ilmaisuvoimaista olipa sitten instrumenttina perinteinen viulu tai konsertissa etupäässä kuultu violoncello da spalla (pieni sello), jota maestro soitti leuan alla kuten viulua. Ja kuinka hän soittikaa! Bachin kuudennen sellosarjan Preludi jäsentyi arkkitehtoonisen jylhin ja silti suunnattoman koskettavin ottein. Saman sarjan Gigue soi puolestaan täynnä elämäniloa ja raikasta musisoinnin riemua. Allemanden hitaissa tunnelmoinneissa Malov kurkisti taas Bachin aarrearkun syvimpiin kammioihin ja muotoili sävelpunokset inhimillisellä lämmöllä. Ysaÿen (1858-1931) sooloviulusoonaatin nro 3 ”Ballade” parissa Malov näytti myös viulunsoiton häkellyttävän taituruutensa. Virtuoosinen sävelbaletti taittui kuin jännitysnäytelmä ja teoksen moniääninen kudos soi paikoin kuin kahden viulun dialogi - huikeaa, helppoa ja silti niin järisyttävää soittoa!
Vaikuttava ilta jatkui Bachin parissa myös trion voimin. Minna Pensola (viulu), Antti Tikkanen (alttoviulu) ja Sergey Malov (violoncello da spalla) panivat Bachin Goldberg-muunnelmat BWV 988 uuteen kuosiin intensiivisellä tulkinnallaan. Bachin myöhäistuotantoa edustava teos piirtyi harvinaislaatuien irtonaisin vedoin. Jokainen stemma ja soitin tuntui saavan kuin siivet alleen. Musiikki sekä puhutteli että vangitsi ja sovitus (Sitkovetsky-Sarudiansky) toimi kuin unelma. Trion yhtenäinen kamarimusiikillinen lataus ja henki oli tässä teoksessa parhaimmillaan ja Bachin polyfonisesti rikas musiikki eli variaatioista toiseen.
Olli Mustosen (1967-) Sinuhe (2010) kahdelle viululle soi Pensolan ja Tikkasen duona esteettisesti kaunein jousenvedoin. Mustosen pseudo-moderni sävelkieli ei pitemmän päälle silti koskettanut. Juha T. Koskisen (1972-) synkänpuhuva Mima (2000) kolmelle viululle (Pensola-Tikkanen ja Malov) ja tilalle täytti Oulankasalin akustisen tyhjiön, mutta eipä juurikaan muuta. Viulistit soittivat osin katsomotiloissa ja lavan äärimmäisessä nurkassa, vieläpä selin toisiinsa. Koskisen sävelkieli on omintakeinen ja nykytuotanto vaikuttavaa, mutta tämä nuoruuden teos ei avautunut oikein millään osa-alueella.
Beethovenin viulusonaatti nro 5 Kevät sovitus jousitriolle oli mielenkiintoista kuultavaa ja sen parissa oli samat kamarimusiikilliset hienoudet kuin Bachin Goldberg-muunnelmissa. Jostain syystä solistiosuuden soittanut Minna Pensola ei tavoittanut Beethovenin sonaatilta vaadittavaa karaktäriä ja soinnin hurmaa. Soitto oli koreografisesti ilmaisuvoimaista (kuten Pensolalla aina), mutta viulistisesti turhan kesyä. Kontrasteja olisi toivonut lisää myös Tikkasen alttoviulun ja Malovin violoncello da spallan musiikilliseen ilmaisuun.
