Yhteisöllisyyden puolestapuhujana olen huolestuneena seurannut nykyistä kirkollisen seurakuntatoiminnan eriytymistä ja hiljenemistä. Kirkollisen toimintakulttuurin uudelleen muotoutumista tapahtuu kaikissa seurakunnissa. Kirkkoherramme Tuomo Törmänen kirjoitti tässä lehdessä, että ”toimintakulttuurin muutos tarvitsee onnistuakseen hyviä ja selkeitä rakenteita, avointa yhteistyötä ja määrätietoista johtamista”. Nämä ovat tärkeitä periaatteita. Näiden lisäksi yhteistyössä ja kohtaamisessa seurakuntalaisten kanssa tulee välittyä kirkon jäsenille hyväksyvä ja arvostava kokemus ja tunne siitä, että kuuluu tähän joukkoon, tähän yhteisöön. Yhteenkuuluvuus ja paikallinen osallistuminen kulkevat käsi kädessä ja kasvattavat yhteisöllisyyttä seurakuntalaisten ja koko yhteiskunnan voimavarana.
Kokemus yhteisöllisyydestä vahvistuu jumalanpalvelustoiminnassa, jossa kirkkokansa voi laulaa virsiä sävelkorkeudelta, johon useimmat voivat yltää. Vanhemmalla iällä monella meistä ääniala mataloituu, jolloin laulu hiljenee ja voi loppua kokonaan. Kuitenkin yhteinen laulu on seurakuntalaisten vanha tapa osallistua ja kokea me-henkeä, yhteisöllisyyttä. Kuoroissa laulajat ovat todenneet tämän keskeisesti me-henkenä, yhteenkuuluvuutena.
Joissakin Suomen seurakunnissa on käytäntö, jossa kanttori on yhteisissä tilaisuuksissa laskenut joidenkin laulujen/virsien äänialaa, jotta kaikki seurakuntalaiset voisivat yhtyä lauluun. Ehkä näin voitaisiin tehdä useamminkin virren kohdalla melodian siitä kärsimättä. Kun jumalanpalveluksessa tai seurapenkissä veisataan virttä, jonka teksti tai melodinen sävelkaari nostaa tunteen veisaavaan joukkoon kuulumisesta matkalla yhteistä päämäärää kohti, se vahvistaa sekä yksilön että yhteisön voimavaroja yhteisöllisyyden kehässä.
Koillismaalaisessa seurakuntaelämässä yhteisöllisyys säröilee, kun vuosikymmenien takaa periytynyttä tervehtimistapaa noudatetaan vanhan herätysliikkeen piirissä. Seurakuntalaisten keskinäisissä kohtaamisissa vieläkin tervehditään tavalla, joka jakaa seurakuntalaisia kahteen joukkoon; uskoviin ja ei-uskoviin.
Tulin 50 -vuotta sitten Taivalkoskelle, ja kotikäynnillä ihmettelin, että minua ja työkaveriani tervehdittiin eri sanoilla. Väliimme piirrettiin raja, joka ei ole ihmisten asetettavissa. Nämä säröt tulivat vieläkin esille tehdessäni väitöstutkimusta ikääntyneiden taivalkoskelaisten kertomina. Vuosien kuluessa tämä tervehtimistapa ei ole minua häirinnyt, mutta seurakuntaelämässä se näkyy edelleen kahtiajakautumisena, seurakuntana seurakunnan sisällä. Uskon, että nuorempien taivalkoskelaisten keskuudessa tätä rajanvetoa ei niinkään käydä.
Mielestäni tätä tervehdystapaa pitäisi ko. liikkeen keskusjohdossa käsitellä, antaa sille uusi tulkinta ja ohjeistus. Lähimmäisen tervehtimisen merkitys on hyväksyminen joukkoon, ei pois rajaaminen. Evankelisluterilaisen seurakunnan yhteisöllisyyden vahvistamiseksi toimintakulttuurin muutos onnistuakseen tarvitsee ”avointa yhteistyötä”, jotta päästään yhtenäiseen kaikkia seurakuntalaisia arvostavaan kohtaamiseen, ja siihen, että seurakunnassa kaikilla sen jäsenillä on tunne siitä, että kuuluu tähän joukkoon tähän yhteisöön, Kristuksen kirkon jäsenyyteen.
