Pääkirjoitus
Suomen kuntakenttä on ollut viimeisten vuosien aikana kovassa muutospaineessa. Jonkin verran kuntaliitoksia on tehty, mutta suuri yhdistyminen odottaa vielä itseään. Kun tämä hallituskausi alkaa vetää viimeisiään, työn alla ollut kuntarakenneuudistus on laitettu ikään kuin lepäämään.
Seurakuntapuolella painitaan paljolti samojen asioiden kanssa kuin kunnissa. Seurakuntien taloudelliset tilanteet ovat heikentyneet ja/kun samalla seurakuntien jäsenten määrä vähenee kaiken aikaa, tilanne on tulevaisuudessa entistä haastavampi.
Parhaillaan käynnissä olevassa Turun kirkolliskokouksessa pohditaan uutta seurakuntayhtymämallia. Vielä tämän kokouksen aikana mitään päätöksiä ei tulla tekemään, vaan ne siirtyvät ensi syksyyn tai jopa ensi vuoden kevääseen. Lähtökohtana on ajatus, että useampi lähellä toisiaan oleva seurakunta muodostaisi tulevaisuudessa seurakuntayhtymän. Tavoitteena on ennen muuta tiivistää seurakuntien taloudellista ja hallinnollista yhteistyötä.
Jos asia etenee, on mahdollista, että siirtymäaika olisi ensi vuodesta vuoden 2018 loppuun ja uusi seurakuntayhtymämalli aloittaisi toimintansa vuoden 2019 alusta. Voidaan puhua myös pakosta, sillä jokaisen seurakunnan olisi tavallaan haettava itselleen joko yksi tai useampi partneri.
Varsinkin pienissä seurakunnissa on pelkoja uudistuksesta aivan samalla tavalla kuin kuntarakenneuudistuksessa. Mitkä mahdollisuudet pienillä seurakunnilla on toimia, jos yhtymään tulee kooltaan hyvinkin eri kokoisia seurakuntia. Tämä on aiheellinen kysymys. Jyräävätkö isot seurakunnat pienet?
Jos säästöjä halutaan pelkästään seurakuntien talous- ja hallintopuolelta, esityksessä on mielekkyyttä. Nykypäivänä kyseiset toiminnot pystytään hoitamaan keskitetysti ilman seurakuntarajoja.
Seurakuntalaisille ovat tärkeitä oma kirkko, seurakuntasali, tutut seurakunnan työntekijät ja viimeinen leposija oman seurakunnan hautausmaalla. Kirkko ja seurakunta elävät pitkälti perinteistä. Nämä täytyy säilyttää, jos seurakuntayhtymiin mennään.