Keskiviikon lehdessä olleeseen Pentti Raivion kirjoitukseen liittyen haluan esittää näkökohtia muistelujeni muodossa.
Olen aikanaan oppinut puhumaan Kuusamon sairaalassa niiden potilasvuoteiden reunalla, joissa haavoistaan kärsivät sotajermut makasivat. Siihen aikaan ei paljoa omaiset vierailleet eivätkä soitelleet potilaille. Tykkäsivät kyllä kun utelias pikkupoka kävi katsomassa. Jos jokin asia tuli minulle selväksi, niin sodan kauhut. Kotonakin puhuttiin niistä ja myös kuvassani olevat molemmat isoisäni ja oma isä ja äitikin olivat saaneet omakohtaisesti kokea sodan. Olihan kyllä äitimuorikin rintamaveteraani, mutta konkreettisemmat sotamuistot olivat isälläni, joka kolme eri kertaa haavoittui ja aina palasi rintamalle. Kerran meni luoti isällä keskeltä läpi.
Aikanaan Soiviosta nousin Kajaanin postiautoon ja menin rajavartiostoon inttiin. Sinne oli jo päivää-paria ennen tullut joku poika etelämpää valmiiksi vähän harjoittelemaan. Muistan sitten, miten asekäsittelyjen alettua meitä tutustettiin Emma-pikakivääriin. Tämä ennakkoon tullut kaveri totesi, jotta olisi mahtavaa päästä tämmöistä peliä tosipaikassa kokeilemaan. No, hänen kohdallaan tapahtui kotiuttaminen jo ennen sotilasvalaa. Vähän sama juttu oli meidän Rukin komppanian innokkaimman soturin kanssa Kadettikouluun pyrkiessämme. Hänellä ei soveltuvuustesti sujunutkaan toivotulla tavalla.
Raivio kyselee kirjoituksessaan, että miksi emme valmistautuisi puolustamaan Koillismaata. Kyllä varmasti valmistaudutaan. Kuuluessani vielä reserviin, minulla oli tietty sota-ajan tehtäväni juuri tähän liittyen. Kertausharjoituskin pidettiin ja alaiseeni joukkoon uskoin kovasti, että meillä oli hyvä porukka tehtäväämme. Nyt olen ikäni puolesta nostoväessä, eikä minulla ole mitään kriisiajan tehtävää. En myöskään pidä tarkoituksen mukaisena hakeutua johonkin ”koukkupolvi-komppaniaan”, jos sellainen vaarisarjalaisille perustettaisiin.
Olen aina kavahtanut kaikenlaista sapelinkalistelua. Kun aikanaan komppanian päällikkönä kotiutin viimeistä ikäluokkaani, niin lopuksi pojat kutsuivat minut ala-aulaan ja kiittelivät saamastaan sissikoulutuksesta. Puhetta pitänyt reserviin siirtyvä kersantti ojensi minulle Finlandia-votkapullon ja sanoi, että sinun kanssa lähdetään vaikka sotaan. Minä siihen vastasin, että varmastihan me ollaan kova porukka, mutta rukoilen kädet ristissä, jotta sellaiselta kokemukselta te pojat säästyisitte. Nyt vuosikymmenteen jälkeen voin todeta, että pojat ovat säästyneet. Minulla on se pullo vielä toistaiseksi säästynyt korkkaamatta.
Rauhallista adventtia kaikille lukijoille