Lemmikit – nuo suloiset, omituiset ja ärsyttävät, mutta maailman tärkeimmät otukset. Niihin kulutetaan järjettömiäkin summia rahaa, niiden takia lattialistat saattavat olla purukalustoilla kuvioitu, niitä ei välttämättä näe kuin öisin ja silloinkin ne herättävät kesken unien.
Niitä ruokitaan ja sitten taas kerätään niiden jätöksiä, joiden koostumusta tutkaillaan siltä varalta, ettei olla taas ahneuksissaan syöty jotain kiellettyä. Toisinaan ne käyttäytyvät kuin enkelit, välillä taas purevat, raapivat, juoksevat karkuun, piileskelevät, metelöivät, sotkevat, tappelevat ja pöljäilevät.
Silti ne ovat usein juuri se asia, mikä tekee asunnosta kodin.
Koiranpentukoti on kompromisseja
Koiranpentuarki ei ole pelkkien popcornin tuoksuisten tassuanturoiden nuuhkimista ja silkinpehmeiden korvien silittelyä.
Punainen turkki ja hontelot raajat vain vilahtavat, kun 7-kuukautinen, montaa aikuista koiraa suurempi 30-kiloinen irlanninsetterinpentu Manu suuntaa vinkeestä seuraavaan.
– TV-tason kirjat kun huomasi, kaikki tuli alas. Sohvatyynyt on evakossa. Pihalla on mun kylpytakin hihna. Se on syöny jo yhen maton, suklaakakun ja kenkiä. Se on niin iso ja hulvaton, että reppii kaiken alas, huokaa tuore koiranomistaja Camilla Andersson.
– Ekat pari kuukautta oli vaikeimpia, se keksi kaikkea jos oli yksin. Mutta ei Manu kuitenkaan ole pahimmasta päästä. Nyt se enimmäkseen nukkuu yksinollessa, kun on oppinut rajat.
Koiranpentukodissa sisustuksen säännöt sanelee nelijalkainen.
– Irtotavaraa ei voi olla missään matalalla. Kärsivällisyyttä pitää olla, ja se pitää jo hankkiessa tiedostaa. Kun Manu keksii vinkeitä, pitää muistaa, että vaikka se on iso, se on pentu. Kodissa pitää oppia sietämään sekasortoa, Andersson nauraa.
– On pitänyt luopua siitä, että on tiptop. Manun kanssa pitää silleen yhessä sisustaa. Kaikkea, mitä minä haluaisin, ei hän halua, ja se pitää vaan hyväksyä. Jos ei joku paikka miellytä, niin hän tekee siitä omaa silmää miellyttävän.
Vastikään Manu ja nuori omistaja muuttivat yksiöstä puolet isompaan rivitaloasuntoon.
Takapiha ja naapuruston koirat ovat saaneet Manunkin hyväksynnän.
– Aluksi ajattelin, että pärjään yksiössä. Koiralla ei ollutkaan mitään hätää, mutta itelle se oli koko ajan tiellä, Andersson nauraa.
Vaikka koirassa on hommansa, Anderssonin elämään se on tuonut paljon positiivista.
– Halusin aktiivisen seurakoiran ja semmoisen sain. Tarpeeksi kun on yhessä tekemistä, menee hyvin.
Andersson harrastaa Manun kanssa hakua, rally-tokoa, lenkkeilyä, leikkimistä, vaeltamista ja hillastamista.
– Se kulkee mukana melkein joka paikassa. Yksin asuessa on koko ajan seuraa. Se on aina iloinen ja valmiina lähtöön. Uusia juttuja oppii itsekin, ja saa harrastuksia, joista saa kavereita, Andersson hymyilee.
– Ja kyllä minä tuota ukkelia rakastan yli kaiken.
Lemmikkinä lempeä leopardigekko
– Varovasti kättä vähän alemmas, ohjeistaa Katja Mustonen tytärtään Iinaa.
Puunrungon näköisestä tunnelista rapistelee keltainen, mustapilkullinen lisko. Leopardigekko on nimensä ansainnut. Kädelle ryöminyt lisko on kuitenkin hieman monia lajitovereitaan vaaleampi.
– Tämä on Lumihiutale. Kun se tuli meille, sen häntä oli ihan valkoinen. Se tykkää olla tuolla putkessa, luulen että siellä ei oo liian kuuma tai liian kylmä, 1,5-vuotiaalle gekolleen nimen päättänyt 9-vuotias Iina kertoo.
12-vuotiaan Miko-veljen huoneessa on toinen terraario. Siellä asustaa 2-vuotias Feera, toinen gekkotyttö. Tai poika.
– Naaraaksi haudottuja nämä ovat, mutta ei olla käytetty ammattilaista tarkistamassa. Eli ei näistä ihan varmasti tiedä, Katja Mustonen nauraa.
– Leoskit ovat rauhallisia, arkoja, mutta tosi uteliaita eläimiä. Aina, kun terraarioita siivoaa, ovat koko ajan tulossa ihmettelemään. Pitää laittaa eri paikkaan odottamaan.
Katja Mustonen kertoo, ettei Kuusamossa hänen tietääkseen kenelläkään muulla leopardigekkoja ole.
– Haluttiin lemmikki, mutta mulla on niin paha eläinpölyallergia, ettei kissat tai koirat ois käyneet.
Matelija taas sopii eläinpölyallergisellekin, ja niinpä perheeseen hankittiin ensimmäinen lisko.
Leopardigekot voivat elää jopa 25-vuotiaiksi, joten perheen lasten seurana Feera ja Lumihiutale ovat vielä pitkään.
– Feera on semmoinen laiska temppuilija, Miko kertoo.
Miko ja Iina hoitavat helppohoitoisia lemmikkejään asiantuntevin ottein, äidin valvovan silmän alla.
– Ei tartte muuta kuin vaihtaa vesi, ruokkia ja kattoo kakkapiilo. Ne syö jauhomatoja, torakoita, eläviä ruusukuoriaisen toukkia, ja kerää häntään vararavintoa.
– Feeralla onkin aika paksu häntä, varsinkin ennen kuin se menee talvilevolle, Miko kertoo.
Miko ja Iina osaavat kertoa myös mitä Pakistanin kallioaavikoilta kotoisin olevan lajin terraario vaatii.
– Siellä pitää olla ainakin wetbox nahan luontiin, lämpömatto, kalkki- ja vesiastia ja paljon piiloja.
Terraariosta voi tehdä myös kauniin sisustuselementin - tietenkin eläimen ehdoilla.
– Voihan niitä piiloja tehdä vaikka maitopurkista, mutta minä halusin vähän nätimpiä ja maalasin elementit sopiviksi, Katja Mustonen nauraa.
Leopardigekkoja saa käsitellä ja samettisen pehmeää ihoa silitellä, mutta sylilemmikkejä ne eivät ole.
– Eihän ne samalla lailla paijattavia ole kuin kissat ja koirat, mutta tuohan ne semmoista mielenkiintoista tekemistä ja katseltavaa.
Leopardigekot ovat hämäräaktiivisia eläimiä. Yöllä ne saattavat rapistella terraariossa, mutta suurempaa ääntä ei liskoista lähde.
– Äiti, muistatko kun Feera kiipesi siitä linnan päältä kukan varteen, ja ehdin just estää, ois muuten karannut, Miko kyselee.
Kyseessä taisikin olla ainut kerta, kun leopardigekon voi sanoa olleen pahanteossa.
Elukkahuoneen elätit
– Täs on näissä pienissä nämä roborovskit, jotka on mun kasvatuslaji, osoittaa kuusamolainen Nelli Kihniä kotinsa "hamsterihyllyä".
– Tuolla korkeassa häkissä on Sami, Saku ja Mika eli degut, jotka jyrsijöinä ovat aika harvinaisia Suomessakin. Ne on alunperin kotoisin Andeilta, läheisintä sukua marsuille ja chinchilloille. Tuolla on Kikka ja Santtu, meidän rescue-kanit. Tuossa isossa häkissä meidän syyrialainen hamsteripoika nimeltä Päivi.
Nelli Kihniän kotona lemmikeille on varattu omakotitalosta kokonainen oma huone. Huoneessa riittää vilinää: siellä asustaa syyrialainen hamsteri, 2 kania, 3 degua ja 13 venäjänkääpiöhamsteri roborovskia, joista 5 on kolmeviikkoisia poikasia.
Lisäksi Kihniän kotona on uusi tulokas, puolivuotias karkeakarvainen unkarinvizsla eli Plättä-koira. Lemmikkejä on siis yhteensä 20.
– Kanit on aina olleet perheen arjessa mukana ja suurimman osan ajasta vapaana. Nyt koiranpennun takia on olleet enimmäkseen tässä huoneessa, Kihniä kertoo.
– Kaneja mulla on ollut yli 20 vuotta, se on kaikkein tärkein eläinlaji mulle. Mun mielestä koti ei oo koti, jos siellä ei oo kaneja.
Kanien kautta Kihniä eksyi jyrsijänäyttelyihin, ja tutustui muihin lajeihin.
Nyt Kihniän ”elukkahuoneen” seinähyllyllä on seitsemän boxia kääpiöhamstereille, joita hän kasvattaa kasvattajanimellä Seku Vain. Kihniä rapistelee hamsterilootaa ja näyttää pienenpientä hamsteria kädellään.
– Tämä on Seku Vain Sebastian Aho. Se on näyttelyissäkin menestynyt. Aikuisia en myy, ne ovat mulle läheisiä.
Kihniä vannoo virikkeiden nimeen. Häkeistä löytyykin jos jonkinlaista liukumäkeä, riippumattoa, tikapuuta ja juoksupyörää.
– Degut tarvitsevat korkeutta ja tekemistä, ja pääsevät joka päivä häkistä noin tunniksi huoneeseen. Ne ovat älykkäitä, tekevät temppuja ja tuntevat nimensäkin, ja jos ne tylsistyvät, ne tekevät kaikkea tyhmää, kuten räykyttää kaltereita. Sillai hauskoja eläimiä, mutta voivat olla myös tosi ärsyttäviä, Kihniä nauraa.
Päiväsaikaan jyrsijöistä ei kovaa metakkaa lähde.
– Pyrin käsittelemään näitä joka päivä, se on mukavaa hommaa. Yöllä mä kuuntelen, kun pyörät kolisee, ja tunnistan jokaisen pyörän äänen. Ne on mulle kodikkaita ääniä, joista tulee hyvälle mielelle.
