Soteen siirryttäessä on paikallaan kerrata niiden terveystavoitteiden toteuttamistapaa, joita 1980-luvulta lähtien Suomen kaikkien terveyskeskusten ja eri sairaaloiden potilaiden ja asiakkaiden hoito-ohjeistus edellytti ja todennäköisesti edellyttää vieläkin. Terveyskeskusten vuodeosastoilla jokaiselle potilaalle laadittiin yhdessä hänen kanssaan hoitosuunnitelma/kuntoutussuunnitelma kaavakkeelle, johon merkittiin hoidon tavoitteet ja sisältö. Potilaan kokonaishoidon kattava hoitosuunnitelma sisälsi potilasta koskevan fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen tuen ja hoidon tarpeiden määrittelyn sekä niihin liittyvät yksilölliset hoidon tavoitteet. Esimerkkinä lonkkamurtumapotilaan hoitosuunnitelma, jossa fyysinen suunnitelma sisälsi erikoisesti liikkumiseen, fysioterapiaan, ravitsemukseen, lääkehuoltoon jne. liittyvää erikoissuunnittelua.
Psyykkisen tuen tavoitteessa otettiin huomioon se tosiasia, että jos ruumis kipeytyy, myös mieliala painuu usein alas ja potilas tarvitsee emotionaalista tukea, kuuntelijaa. Potilaan sosiaalisiin resursseihin kuuluivat omaiset, ystävät, yhteisöt ja niiden tuki sairauden aikana sekä kotiuttamisessa. Kotiin lähtiessä tehtiin myös jatkosuunnitelma poliklinikkakäyntejä varten sekä varattiin poliklinikalle vastaanottoaika potilaan omalääkärille. Kaikki ei aina Taivalkosken terveyskeskuksessakaan toiminut suunnittelun mukaisesti. Jäädessäni eläkkeelle terveyskeskuksen hoitotyön johtajan virasta 2000-luvun alussa, näin pyrittiin kuitenkin menettelemään.
Taivalkosken terveyskeskussairaala on nykyisin kuntoutussairaala. Kaikissa sairauksissa siis em. kuntouttava hoito toteutetaan yksilöllisesti ja tavoitteena on kuntoutuminen kodissa tai palvelutalossa asumiseen. Potilaalta edellytetään myös kuntonsa puitteissa aktiivisuutta ja vastuuta oman hoitonsa toteuttamisessa.
Lääkäreiden vastaanottotoiminta ei käsitykseni mukaan ole kuitenkaan kehittynyt potilaiden/asiakkaiden hoidon jatkuvuutta tukevaan suuntaan. Me palveluja tarvitsevat olemme toivoneet Taivalkoskellakin, että täällä toimisi avopalvelussa omalääkärijärjestelmä, jolloin hoidon pirstoutuminen voidaan estää. Äkillisesti sairastunut voi tosin kertakäynnilläkin päivystyslääkäriltä saada tarvitsemansa hoidon, mutta usein päivystävä lääkäri perustaa jatkohoidon laboratorio, rtg, fysioterapia ym. tutkimuksiin. Jatkohoitosuunnittelussa on tärkeää, että potilas pääsee saman lääkärin potilaaksi. Lääkärin vastaanottoa avustanut hoitaja (diabetes-, sydän-, reumahoitaja jne.) voi varmistaa potilaalle ajan laboratorioon ohjeineen sekä antaa sopivan ajan päähän viitteellisen ajan samalle lääkärille. Erikoissairaanhoitoon lähettäminen tarvittaessa toteutetaan myös jatkohoitosuunnittelussa. Nämä tiedot tulisi merkitä potilaan poliklinikkahoitokorttiin, jossa olisi myös yhteystiedot. Liian usein jatkohoito jää nykyisin kuitenkin potilaan soittelutietojen varaan.
Taivalkoskella ollaan tyytyväisiä sosiaali- ja terveyskeskustoimintaan. Soteen siirryttäessä pitäisi edelleen olla pääsy tarvittaessa hoitoon, jonka jatkuvuus on varmistettu kuntoutussuunnittelulla niin, ettei valinnanvapaus- vaikeus ole uhkana katkaista sairastuneen parasta ja inhimillistä hoitoa omassa tutussa terveyskeskuksessa saman lääkärin, hoitajan ja potilaan suunnitelmallisena yhteistyönä. Puhun nyt pohjoisten pienten terveyskeskusten välttämättömyydestä jatkaa Sotessa edelleen hyväksi viitoitetulla tiellä täällä asuvien ihmisten parhaaksi. Kaupungeista ja suurista asutuskeskuksista en nyt puhu, mutta sielläkin on tarpeen suunnitella hoidon jatkuvuuden turvaamista. Katson, että valinnanvapaus täällä Pohjois-Suomen harvaan asutuilla seuduilla voi onnistua vain kotipalvelussa palvelusetelin muodossa. Neuvolatoimintaan, kouluterveydenhuoltoon ja työterveyshuoltoon ei täällä voida soveltaa valinnanvapautta.
Harvaan asutuissa Pohjois-Suomen maalaiskunnissa ihmisillä tulee olla oikeus saada tavoitteellista, hyvään hoitoon perustuvaa julkista palvelua. Valinnan vapaudella haetusta hoidosta puuttuu yksilön edun huomioiva usean alan ammattilaisen osallistuminen hoitoon suunnitellulla tavalla.