Kuusamon sankarihautausmaan vieressä oli saksalaisten SS-miesten hautausmaa. Se perustettiin heti jatkosodan alkaessa.
Saksalaiset hyökkäsivät marraskuussa 1941 Kuusamosta Kiestingin kautta kohti Louhea. Louhella olisi ollut suursodassa merkitystä. Siellä piti katkaista Muurmanskin rautatie, joka kantoi länsivalloilta sotatavaraa Neuvostoliitolle. Kuolema tuli kuitenkin vastaan.
Mitä miehiä olivat mahdollisesti yhä Kuusamon kirkon seinän alla makaavat SS-vainajat?
Siirrettiinkö tämän hautuumaan vainajat kuusikymmentäluvun taiteessa Rovaniemen Norvajärvelle vai ei? Ainakin suuremman saksalaishautausmaan 200 vainajaa siirrettiin koulun kupeesta Norvajärvelle. Vuonna 1963 sinne valmistui mauseleumi, jonka alueella on 2 600 saksalaisen hauta. Suursotaa käynyt Saksa ei kuljettanut vainajiaan kotimaahan, siksi pitkistä matkoista oli kyse. Arviolta jopa kymmeniä tuhansia saksalaisia jäi Suomen rajankin taakse.
Historiasivujen toimittaja Wesa Rinne arvioi, että saksalainen säätiö ei mahdollisesti siirtänyt kaikkia Kuusamon keskustan hautojen jäännöksiä Norvajärvelle.
– Tuossa uuden kirkon seinän kupeessa oli kuitenkin aikaisempia saksalaisten hautoja, kertoo Rinne.
– Varsinaiset sankarivainajat on käsittääkseni viety kaikki, mutta rangaistukseksi ammutut eli niin kutsutut ”vyöttömät” ovat mahdollisesti jääneet. Heidän hautansa oli aivan kirkonkylän koulun aitaa vasten sen itäpuolella. Lukumäärää en osaa sanoa, muistelee Seppo Ervasti.
Näitä hautoja ei merkitty ristillä, vaan natsi-Saksaan rakenteilla olleen uuden uskonnon riimu-symbolilla. Se oli tehty koivusta. Saksalaisten uskotaan poistaneen hautamerkinnät heidän vetäytyessään Kuusamosta, kuten heillä muuallakin idässä oli usein tapana.
Kuusamon kirkon seinän viereen päätyi jatkosodan aikana mahdollisesti kymmeniä tai jopa satoja SS-miehiä.
Miehitysjoukkona aiemmin Tshekkoslovakiassa ja Puolassa toiminut joukkoyksikkö koottiin uudeksi SS-divisioonaksi Norjassa helmikuussa 1941 ja se sai nimen ’Nord’. Käsky oli hyökätä Suomen Lapista Neuvostoliittoon. Salla oli aluksi painopistesuunta.
Viimeistään tuon helmikuun aikana Suomen valtiojohto oli sinetöinyt hyökkäyksen Neuvostoliittoon hakaristin liittolaisena. Jo edellisen vuoden syksyllä oli Suomi solminut tukun sopimuksia. Myöhemmin sopimuksia opeteltiin sanomaan kauttakulkusopimukseksi. Näin Suomen roolia hävinneessä sotaliitossa pyrittiin häivyttämään.
Saksa, pienestä Suomesta poiketen, oli sotiva suurvalta, joka varmisteli etujaan sopimuksin. Suomessa levisi natsimielisyys ja salamasodan voittojen ihailu – olihan myös tappiolle jääneiden länsiliittoutuneiden apu jäänyt vain puheiksi talvisodassa. 1960-luvulla historioitsija Eino Jutikkala puhui koskiveneteoriasta, jonka mukaan Suomi otti ajopuun sijaan aktiivista roolia maailman tyrskyissä.
Pohjois-Kuusamosta kotoisin oleva Iivari Virranniemi muisteli omaa aikaansa tuossa helvetin myllyssä vuonna 1991 Koillissanomissa ilmestyneessä haastattelussa.
Virranniemi oli ruotuun käskettäessä seitsemän lapsen elättäjä, silloin jo 35-vuotias. Hänet oli määrätty kuusamolaisista koottuun pataljoonaan, joka pian taistelisi saksalaisten kanssa rinta rinnan – siitä ei tosin vielä tiedetty.
– Se oli potunpanoaikaan, kertoi Virranniemi.
Virranniemen lähdettyä kotoaan vuonna 1941 polki Eurooppaa saksalainen sotilassaapas. Itävalta oli liitetty Saksaan 1938 ja Tsekkoslovakia miehitetty 1939.
Lakikorkeuteensa pian lyövän suuren aallon alla Saksa oli vallannut Tanskan, Norjan, Hollannin, Belgian, Luxemburgin ja Ranskan. Kevätpuolella Jugoslavia ja viimeksi Kreikka oli miehitetty. Puola oli jaettu Stalinin kanssa jo 1939, kuten muukin Itä-Eurooppa, Suomi mukaan lukien.
Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa Saksa ja Neuvostoliitto olivat jakaneet vaikutuspiirinsä Itä-Euroopassa, Suomi mukaan luettuina. Jakosopimuksesta oltiin tavallaan perillä, sillä virallinen Saksa oli lopettanut neuvostovastaisuutensa kuin taikaiskusta. Saksa oli talvisodan aikana virallisesti kylmä Suomea kohtaan. Salaa Suomen johtoa kehotettiin tekemään rauha, jotta Suomi säilyisi jatkosotakelpoisena. Itse jakosopimusta eivät asiaa aavistaneetkaan toki olleet saaneet nähdä.
Saksassa vierailleella kirjailija Olavi Paavolaisella oli hajua siitä mitä Saksan itsevaltiaan täyskäännös idänpolitiikassa merkitsi kesällä 1939, mutta tietää ei voinut. Yhdessä yössä oli Berliinin kadut siivottu propagandajulisteista, jotka edellisenä päivänä olivat tiedottaneet, bolshevismin, alimpaan manalaan.
Sitten Hitler olikin valmis pettämään tuon sopimuksen.
Barbarossa-suunnitelma eteni. Neuvostoliitto piti lyödä nopealla salamasodalla, siihen uskottiin Suomessakin. Nyt käytäisiin Hitlerin ’Taisteluni’ -kirjassa julkisesti linjattuun rotusotaan saksalaisten ”elintilasta”. Junat sauhusivat, kun joukkoja siirrettiin miehitetystä Ranskasta ja kanaalin rannoilta itään.
Saksan joukkoja saapui Suomeen kesäkuussa 1941 liittolaisina. Sotilaita opittiin tervehtimään myös kättä heilaamalla ja hakaristiliput tulivat tutuiksi. Uudesta aatteesta kiinnostuneiden suomalaisten, aikaansa seuraavien ja vähän muidenkin hyllyihin ilmestyivät opukset suuresta vuoden 1941 painoksesta Hitlerin ’Taisteluni’ -kirjaa.
Samaan aikaan Saksassa pohditusta holokaustista, eli juutalaisten massamurhasta, ei vielä tiedetty Suomessa. Vainoista oltiin toki ainakin Suomen päättävillä tahoilla hyvin tietoisia. Hitlerin arveltiin, tämän julkisten puheiden mukaan, haluavan karkoittaa Euroopan juutalaiset Madagaskarille sodan jälkeen.
Ei ole paljon tietoa siitä, mihin ne SS -miehet, jotka Kuusamoonkin saapuivat, olivat osallistuneet miehitys- ja poliisitoimissa Tsekissä, Puolassa ja myöhemmin Norjassa. Kaikki tuskin ollut kovin sankarillista saati mieltä ylentävää.
Norjan armeijan mukana kulki Suomessakin vielä erillinen sotavankien murhia suorittanut yksikkö Einsatzkommando Finnland (Norwegian). Se seuloi vankeja poliittisin ja rodullisin perustein ainakin Sallan sotavankileirillä apunaan toistakymmentä Suomen valtiollisen poliisin virkamiestä. Tapahtumista kertoo Oula Silvennoisen vuonna 2008 ilmestynt väitöskirja.
Pääkallo kauluksessa nämä Kuusamon kirkon multiin päätyneet miehet eivät toki tulleet. Heistä oli koottu Norjassa taistelujoukko ja kauluslaattojen pääkallo-symbolin tilalle oli vaihdettiin viikinkiriimut. Taistelukoulutusta divisioonalle ei kuitenkaan paljoa annettu. Rotuaatteen ja uuden uskon moraalin katsottiin korvaavan puutteellisen koulutuksen.
SS-divisioona motorisoitiin ja sen osia ajeli etuoikeutettuina myös Oulu-Kuusamo-tiellä, kun Iin kuntien miehet kävelivät jonossa tien varsia liittyäkseen kuusamolaisista ja pudasjärveläisistä koottuihin kahteen pataljoonaan.
Revanssiajatusta oli myös kuusamolaisissa, kun saksalaiset saapuivat Kuusamoon pari viikkoa ennen hyökkäystä kesäkuun 15. päivänä. Noin kaksituhatta kunnan asukasta oli aiemmin evakuoitu talvisodassa luovutetuilta alueilta.
Talvisodan kerrotaan yhtenäistäneen kansan Neuvostoliittoa vastaan ja revanssihenkeä nostatettiin aktiivisella PR-toiminnalla, kuten propagandaa nykyisin nimitetään.
Propagandamestarina hääräsi jo kansankunnan kaapin päälle kivunnut Urho Kekkonen. Hän kirjoitti Suomen kuvalehdessä nimimerkillä Pekka Peitsi. Valtiollisessa poliisissa aiemmin työskennellyt Kekkonen ei kuitenkaan pannut kaikkea yhden kortin varaan, sillä esiintyihän hän nimimerkin piilossa.
Tulevan hallitsijan juoni tavallaan palkittiin pian, kun hän itse kokosi muutaman vuoden kuluttua sotasyyllisten nimilistoja. Hänellä kerrotaan olleen varalla myös pidempi lista.
Poikkeuksellisesti Suomen muuhun armeijaan nähden juuri Kuusamon, Taivalkosken ja Iin miehet taistelivat rintarinnan saksalaisten kanssa. Etelämpänä saksalaisia joukkoja ei ollut rintamalla, eikä myöskään pohjoisessa ollut juuri suomalaisia, koska saksalaiset olivat rintamavastuussa.
Saksalaisella SS-divisioonalla kerrotaan olleen vastaansanomista, milloin heidän yksikkönsä joutuivat hyökkäämään suomalaisen komennossa. Syynä tottelemattomuusongelmiin SS-miesten kanssa voi olla se, että rotuaatteen sisäistäneiden sotilaiden oli nyt alistuttava vielä vasta ali-ihmisrotuisiksi luokiteltujen suomalaisten komentoon. Suomeen oltiin tultu varsin eri näköisen väestön pariin, mihin oli juuri äsken Norjassa totuttu.
Norjassa miehitettiin kyliä ja kaupunkeja, joissa asui rotutaulukoiden mukaan puhtain ”pohjoiseen rotuun”, parhaaseen A-ryhmään kuluunut väestö. Suomessa piti vieläpä totella kallonmittausmenetelmin alempaan ihmisluokkaan luokiteltuja ihmisiä, kun SS-divisioona alistettiin syksyllä Kiestinkiin nopeasti edenneelle Suomen III-armeijakunnalle, jota komensi kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo.
Motti syntyi Kiestingin ja Louhen välillä, kun saksalaiset eivät päässet eteenpäin Sallan suunnalla ja uudeksi painopisteeksi valittiin myös Kiestingin suunta. Onnettomuuteen johti suunnitelma, jonka mukaan Kiestingistä piti saksalaisten vahvistusten edetä tietä pitkin Louheen, suomalaisille alistettuna. Suomalaiset kulkivat ratalinjaa.
Saksalaisten varusteiden kerrotaan olleen vielä syksyllä pitkälti kesäisiä. Paleltuneita ja haavoittuneita saksalaisia kuljetettiin Kurkijärvelle hoitoon. Moni heistä kuoli ja osa päätyi mahdollisesti viimeiseen leposijaansa myös Kuusamon kirkon vieressä. Saksalaiset eivät edenneet, mutta suomalaiset pääsivät eteenpäin, kunnes taakse ilmestyi vihollisia.
Kiestingin motissa oli Osmo Hyvösen kirjan mukaan noin 3 600 miestä: suomalaisia, mutta myös saksalaisia. Kiestingin motti oli kurja paikka. Yli puolet haavoittui ja paikalla kaatui Hyvösen mukaan yli 600.
Kiestingin motista itse ulos päässyt Iivari Virranniemi muisteli Koillissanomissa, että omien pariin pyrittiin ”nuljussa niskoin”. Venäläisjoukkoa, joka oli katkaissut purilastien hänen takanaan Virranniemi nimitti valiojoukoksi. Hän summasi sekasortoisen ajan keljuksi kolmeksi viikoksi.
– Se oli semmoinen kelju motti. Ei meillä ollut miehiä niin paljon panna sinne tapettavaksi kuin olisi tarvinnut, Virranniemi kertoi Koillissanomille.
Vielä loppukesestä olivat kuusamolaiset päässeet tekemään noin kuudenkymmenen kilometrin matkaa Kiestingistä Uhtualle sotasaalisjunan kyydissä, mutta Pekka Peitsen kuvitteleman Suur-Suomen teko tyssäsi ennen Louhen asemaa. Sehän se Hitlerinkin tavoite oli, Muurmannin rata.
Virranniemi oli kiitollinen, että tavoitetta ei saavutettu.
– Jos me Louheen olisi menty, niin sieltä ei olisi kukaan tullut takaisin, muisteli Virranniemi.
Suomalaiset kävivät Kiestingin takana vielä marraskuussa ankaria taisteluja mutta sitten hyökkäys lopetettiin.
Koululaisena Seppo Ervasti muistaa kuunnelleensa SS-hautajaisia koulupäivien aikoihin seinän takaa kentältä.
– Toisten hautajaiset vietettiin mahtipontisin menoin ja kunnialaukauksia ammuttiin. Toiset taas haudattiin ihan hipi hiljaa, Ervasti suipistaa suutaan, kuin kuiskaukseen.
Ervasti muistelee, että näitä ihan hiljaa haudattuja, mahdollisesti vyöstä, eli sotilaskunniasta, riisuttuja olisi haudattu koulun viereiselle kentälle. Se hautuumaa vaikuttaa kuitenkin olevan suurempi kuin aiemmin aloitettu saksalaisten hautuumaa tien toisella puolella, kirkon vieressä.
Toisaalta saksalaiset toivat mukanaan miehitetyistä maista enemmän ja vähemmän vapaaehtoisia apujoukkoja ja työvoimaa, joka ei ainakaan kaikkia kunnialaukauksia saksalaisen rotuopin mukaan ansainnut, jos ansaitsi edes maata rotuarvoilla mahtailleiden valioyksilöiden vieressä.
Myös SS-joukkojen kuri oli erityisen ankara. He teloittivat paljon omiaan.
Arviodaan jopa 8 000-10 000 saksalaisen kuolleen Sallan ja Kiestingin suunnalta tuona Kolmannen valtakunnan ja Suur-Suomen fantasioiden syksynä. Kuusamolaisista kolmessa sodassa surmansa saaneista lähes puolet kuoli tuona syksyllä Kiestingin suunnalla.
Kaikki sotaan joutuneet eivät muistelleet Suur-Suomen olleen päällimmäisenä mielessä, kun jatkosotaan Koillismaalta jouduttiin.
– Me kyllä tiedettiin, että oli riittiaika, että pitää olla taas tekemässä temppuja. Me kyllä tiedettiin, että oli riittiaika, että pitää olla taas tekemässä temppuja., kertoi Virranniemi lähdöstään potunpanoaikaan Koillissanomille vuonna 1991.
