Pääkirjoitus
Suomi-Venäjä -seuran Kuusamon osasto juhli 70-vuotispäiväänsä maailmanpolitiikan varjossa, mutta hyvillä mielin. Seuran tekemälle työlle inhimillisen kanssakäymisen saralla riittää kysyntää nyt ja tulevaisuudessa.
Maantieteelle emme voi mitään, kuuluvat presidentti J. K. Paasikiven kuuluisat sanat. Venäjä on aina naapurissamme ja aina suurvalta Suomeen verrattuna. Ei ole lainkaan yhdentekevää, miten yhteistyö rajan yli sujuu.
Yhdistys perustettiin heti sodan jälkeen vuonna 1944 Suomi-Neuvostoliitto -seuran nimellä. Seuran perustaminen oli poliittinen välttämättömyys maassa, jonka itsenäisyys oli ollut hiuskarvan varassa jatkosodan ratkaisutaisteluissa. Alkuunsa järjestöön liittyivät lähinnä maan alta nousseet kommunistit, jotka perustivat SKDL:n, mutta myös politiikan täyskäännökseen valmiit porvarit Urho Kekkonen etunenässä.
Järjestöllä oli suomettumisen aikaan 60-70-luvuilla vahvasti poliittinen ja valtiollinen rooli. Järjestöön kannatti kuulua oman uransa edistämiseksi. Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyttä vannottiin ja toisteltiin, vaikka suurin osa suomalaisista ei hyväksynyt naapurimaan kommunistidiktatuuria. Se ei silti tee tyhjäksi seuran tekemää ruohonjuuritason työtä: suomalaisten ja venäläisten ihmisten kohtaamisella oli arvonsa.
Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen järjestön valtiollinen merkitys hiipui nopeasti. Suomi pääsi tavoitteeseensa eli osaksi läntisten demokratioiden yhteisöä. Suomen ja Venäjän suhteet normalisoituivat kohti tavanomaisia naapuruussuhteita.
Suomi-Venäjä -seura on oikeassa roolissa, kun se keskittyy lisäämään eri yhteiskunnallisessa asemassa olevien ihmisten keskinäistä ymmärrystä. Venäläisessä vieraanvaraisuudessa, taiteissa ja kulttuurissa riittää ihasteltavaa. Politiikkaan ja propagandaan järjestön ei pidä enää sotkeutua. Kun aiempi puheenjohtaja Heikki Talvitie puolusteli Krimin valtausta, herätti se pahaa verta ja johti joidenkin seuran aktiivien eroon.