– Mie näin mustia sulkia joka paikassa. Se vuosi oli kamala vuosi. Menetin samana vuonna monta läheistä ystävää, Anu Turunen kertoo.
Surusta syntyi kirja. Sammelin matka murheellisten metsään -lastenkirjassa peikkopoika Sammeli löytää mustan sulan. Siitä hän tietää, että nyt isoisä lähtee tunturiin, eli viimeiselle matkalleen.
– Joku lapsi saattaa aavistaa, mistä on kyse, toinen ehkä ei. Lapsille kuolemasta puhutaan ehkä uskonnollisella tavalla, että kuollessaan muuttuu enkeliksi, tai sitten biologian kautta. Yrjö Kokon Neljän tuulen tie -kirjassa vanha Ahku tuntee, että voimat hupenevat. Niinpä hän lähtee tunturiin, Turunen kertoo vaikutteistaan.
Kirjan kannessa on kuvataiteilijanakin tunnetun Turusen maalaus metsänhaltija Talvikista, joka kirjassa lohduttaa pientä, surullista peikonpoikaa ja mukana murheellisten metsään tullutta ihmislapsi Annia.
– Idea kirjaan lähti oikeastaan tästä aiemmin tekemästäni maalauksesta. Lähdin ajattelemaan niitä mustia sulkia, kuolemantapauksia ja kuusimetsää, missä Talvikki asuu, ja kaikki nivoutui yhteen. Tämä kirja syntyi hyvin nopeasti. Se oli tavallaan lohdutuskirja itsellekin, Turunen kertoo.
Talvikki opettaa Sammelille, kuinka käsitellä surua – vaikka surun tahtoisi unohtaa ja tuskan painaa pois mielestä, se täytyy käsitellä, jotta ei samalla unohda yhdessä koettuja kauniita hetkiä.
Omapäinen peikonpoika lähtee kuitenkin Talvikin ja Annin luota suruissaan kohti saarta, johon Turunen on kuvittaessaan piilottanut viittauksen Arnold Böcklinin Kuolleiden saari -maalaukseen.
Lopulta Sammelin täytyy kuitenkin oppia se, mitä itsekin aluksi sanoo: jokaisella on aikansa lähteä tunturiin, eikä sitä saa eikä pidä estää.
Anu Turuselle itselleen Kuusamon Iivaarassa asuva ilkikurinen Sammeli-peikko ja Sammelin ystävä, lähellä Sammelin kotipesää mummolassa vieraileva Anni-tyttö eivät ole mitään pelkkiä satuhahmoja.
– Sadun Annissa on paljon tuntemiani lapsia, mutta eniten hän on kuin edellisen naapurin tytär, joka oli minulla päivähoidossa keskiviikkotyttärenä, Turunen hymyilee.
– Oikeasti Anni on jo niin iso, että kävin jo sen rippijuhlissa. Mielessä ja kirjoissa Anni on kuitenkin aina semmonen pikkanen.
Sammeli taas kulkee Turusen mukana aina.
– Aina, kun jotain tapahtuu, mietin, mitä Sammeli tekisi nyt. Se kulkee matkassa ja supattaa korvaan. Minusta tuntuu, että ihmiset menettävät Sammelinsa, kun kasvavat. Paitsi minä, Turunen nauraa.
Sammelista Turunen puhuu veikeästi niin todellisena, että sadun taianomaisuuden voi tuntea sekoittuvan arkielämään.
– Ei Annin isäkään uskonut Sammeliin, ennen kuin Kalassa Lynge-vuonolla -kirjassa isä nolona selittää yhdelle taiteilijalle, että kun tuolla Annilla on sellainen mielikuvitusystävä. Taiteilija sitten sanoo, että niin minullakin, ja Sammeli ja sen peikkoserkku tallustavat sisään, ja isän on pakko uskoa, Turunen kertoo.
– Sammeli on aika mukava peikko, mutta se peikon luonne tulee välillä esiin. Se tekee, mitä haluaa. Kyllä se on semmoinen peikonpoika edelleen.
Sammelin matka murheellisten metsään on jo seitsemäs Sammeli -kirja.
– Käsikirjoitus kahdeksanteen kirjaankin on jo valmiina. Se jatkaa tämän kirjan tarinaa, ja siitä tulee joulusatu, Turunen kertoo.
Aikaisemmin Sammelin ja Annin seikkailuista on voinut lukea kirjoista Onks suklaata? (2012), Karpalosuon aarre (2013), Kalassa Lynge-vuonolla (2014), Anni ja Sammeli Saariselällä (2015), Puuta, luuta, kiveä ja höyhen (2015) ja Jäämerellä myrskyvaroitus (2016).
Turunen on voittanut kirjoillaan Möllärimestari-kisojen kolme ensimmäistä palkintoa ja yhden toisen sekä yhden kolmannen palkinnon.
KS Fakta