Kuusamon torilla järjestettiin lauantaina äitienpäiväjuhla, jossa kirkkoherra Taina Manninen piti seuraavan puheensa.
"Rakkaat äidit, kaikki te, joiden unelma äitiydestä on toteutunut ja kaikki te, joille äitiys on ollut kipeä asia. Kaikki te, jotka kannatte sydämessänne äidin ikävää. Teitä kaikkia tänään kiittäen.
Meitä jokaista on elämämme aikana lähetetty monta kertaa. On lähetetty koulutielle, rippikoulutaipaleelle, opiskelemaan ja työelämään. Osa lähdöistä on ollut vaikeita ja pelonsekaisia, kun on aikoinaan lähetetty sotarintamalle tai vieraaseen, uuteen maahan. Lähettäjällä on sanat tukahtuneina kurkussa ja lähtijä ei ole kyennyt edes taakseen katsomaan. Lähteminen ei ole kuitenkaan niin vaikeaa, kun on joku joka rakkaudella lähettää. Sanoo hyvän sanan, katsoo silmiin ja uskaltaa päästää irti.
Me olemme vuorollamme lähtijöitä ja lähettäjiä. Neljän jo aikuisen lapsen äitinä olen yrittänyt muistaa tehtäväni lapsen juurien rakentajana ja siipien vahvistajana. Kouluun lähtemiset ovat piirtyneet mieleeni hetkinä, jolloin katseella seurasin pientä koulutien kulkijaa ja sopertelin rukousta suojelusenkelin puoleen. Käden vilkutus oli rohkaiseva merkki siitä, että ”älä äiti huolehdi, minä olen jo iso, minä pärjään”. Minunkin oli luotettava siihen, että minä en ylety suojelemaan häntä kaikkialla, mutta luotin hänet suurempiin käsiin.
Tänä talvena minusta tuli mummi. Miten kauniisti nuori äiti, oma lapseni, onkaan paijannut, hellinyt, leperrellyt ja ruokkinut ei vain fyysisesti vaan myös henkisesti uutta tulokasta. Sylejä on tuntunut olevan. Taas tunnistan tämän saman tunteen, että on aika luottaa juuriin ja siihen että siivet kantavat. On aika lähteä ja on aika lähettää. Minun tehtäväni on lähettää. Kunpa osaisin rohkaista ja iloita, luottaa ja tukea.
Se on äidiksi kasvamisen viisaus ja siunaus, ilo ja haikeus. Tehdä tehtävänsä niin, ettei omista eikä kahlitse, vaan antaa tilaa ja uskaltautuu aikanaan sivuun.
Äitien tulee olla maailmaan lähettäviä ja siihen varustavia äitejä. Mutta siihen kasvetaan lukuisten toistojen, onnistumisten ja epäonnistumisten ristiaallokossa. Valtava määrä ruokkimista, pesemistä, lohduttamista, rajojen asettamista, tukemista, teinien myrskyjen kestämistä ja lähes koko äidin ihmisyyden kyseenalaistamista. Jollakin enemmän jotakin kuin toisella, mutta kukaan ei pelkällä kiittelyllä selviä. Äidit kasvavat lähettäjän tehtävään, mutta äidit ottavat myös vastaan. Äidit ottavat vastaan syliinsä sulkien maailmalla ryvettyneet, työssään epäonnistuneet tai ihmissuhteissaan pettyneet. Eivät he ehkä paljon sano, mutta asettuvat puolustamaan.
Kirkko on etsinyt mallinsa juuri äidistä. Äidistä se on saanut suuntansa ja olemuksensa. Varhaisista ajoista saakka on puhuttu Äitikirkosta. Jumala, Isä, on taivaassa, ja hän voi tuntua joskus hieman etäiseltäkin, mutta äidin helmassa eli kirkossa me häntä rukoilemme.
Silloin kun kirkko on omimmillaan, sekin katselee elämää sormien läpi, selittää kaiken parhain päin. Niinhän äidit tekevät. Ei kaikesta tarvitse naputtaa, ei ihan kaikkea tarvitse olla huomaavinaan. Kirkko ollessaan uskollinen itselleen ei luokittele, lajittele eikä erottele lapsiaan. Kiitos äidit, että annoitte kirkolle mallin. Ei ole mitään pelättävää, äiti ottaa lapsensa vastaan. Jumala sinua siunatkoon, äiti. Onnea ja iloa!"