Kunnioitetut veteraanit, niin rintamalla kuin myös kotirintamalla palvelleet, te evakkomatkanne kulkeneet ja jälleenrakennukseen osallistuneet, hyvät nuoret ja lapset, rakkaat ystävät,
Uskon, että me kaikenikäiset kuusamolaiset olemme olleet tilanteessa, jossa hautajaissaattue kulkee hiljalleen läpi Kuusamon keskustan, Kitkantietä pitkin. Pysäytämme automme, hyppäämme pois pyörän tai mopon selästä ja lopetamme kävelymme. Monet miehet ottavat hatunkin pois päästä. Miksi me niin teemme?
Siksi, koska haluamme osoittaa kunnioituksemme poislähtenyttä kohtaan, haluamme ilmaista lähiomaisille, että jaamme heidän surunsa ja pysähdymme. Hetkeksi kiire väistyy ja jaamme pienen tuokion heidän kanssaan, jotka nyt kulkevat kaipauksen tiellä.
Nämä eleet kertovat välittämisestä ja yhteisöllisyydestä. Välittäminen lähtee arkisista asioista, joita emme usein edes huomaa silloin kun ne tapahtuvat. Niistä kasvaa ihmisyytemme.
Minun vanhempani joutuivat elämään hyvin erilaista nuoruutta kuin minä itse tai minua nuoremmat. Isäni on kohta 94 vuotias. Hän on ollut nuoruudessaan rintamalla Suomea puolustamassa ja nykyään hän asustaa meidän kodissamme. Äitini kuoli jo kaksikymmentä vuotta sitten. Hänkin oli nuorena tyttönä lottana kun hänen kotikaupunkiaan Torniota pommitettiin sodan aikana.
He ja heidän ikäpolvensa ovat eläneet pelottavaa aikaa. Oli sota-aika, joka tuhosi ja vammautti. Sodan jälkeenkin oli vielä pitkä matka toipumiseen. Minun isäni selvisi sodasta. Ja hän selvisi jopa niin hyvin myös henkisesti, että hän kykeni olemaan vastuullinen puoliso ja isä omille lapsilleen. Useimmat pystyivät tähän.
Oli monia, jotka selvisivät sodasta ulkonaisesti, mutta sisäisesti heidän elämänsä oli raunioina ja monia tuskan itkuja itkettiin vielä vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen. Asioista ei osattu puhua. Piti olla vahva ja yrittää unohtaa. Käyttäytyminen saattoi olla arvaamatonta ja hämmentävää – sen sai kokea monet sodan jälkeen syntyneet lapset. Heidän oma kivinen tie aikuisuuteen ei ole siis vain omaa syytä, sodan heijastukset ulottuvat yllättävän kauas.
Sota vei monen ihmisen hengen. Naiset ja lapset hoitivat kodin ja karjan ja yrittivät rakentaa tulevaisuutta. Jos perheen isä oli kaatunut rintamalla tai tullut kotiin sodasta vammautuneena takaisin, elämän arki oli vaativaa. Sodan aikana orvoiksi jääneet ovat joutuneet kulkemaan pitkän ja vaivalloisen tien. Kaikki piti aloittaa alusta – ei ollut isän, eikä aina edes äidin turvaa. Vaikeistakin ajoista usein selvitään paljon paremmin, jos tietää että on joku joka pitää huolen.
Yläasteella käsitellään Suomen sotaa. Aikoinani minäkin sain tehtävän yhteiskuntaopin ja historian opettaja Sulo Tammiselta kysellä isältäni rintamakokemuksista ja siitä, missä hän oli taistellut. Muutoin niin puhelias isäni sanoi erittäin napakasti: ”Lue kirjasta, minä en kerro”. Yritin selittää, että kun kirjassa ei juuri sellaisia asioita kerrota, siksi pitäisi häntä haastatella. Mutta vastausta en saanut. Eivät saaneet muutkaan, jotka yrittivät jututtaa vanhempiaan. Asiasta vaiettiin. Oli taustalla monenlaisia aatevirtauksia ja jopa syyttelyjäkin, mutta kuinka paljon oli myös sitä, että sodan kauheutta ei haluttu muistella.
Myöhemmin isäni on kertonut taistelupaikoista ja muusta. Myös tunnelmista ja mietteistä. Yksi sodan kovimpia taisteluja on käyty 10.6.1944. Juuri tuona päivänä isäni täytti 20 vuotta. Hän muistelee miettineensä siellä taistelujen melskeessä, että ”tänään on syntymäpäiväni ja tähän taitaa elämäni päättyä. Minulla ei tule koskaan olemaan puolisoa eikä lapsia”. Ja samaan kohtaan liittyi huoli siitä, että hänhän on joutilaampi lähtemään kuin tuo rintamatoveri naapurin pikkuserkku, jolta jäisi sitten leski ja monta pientä lasta suremaan.
Minun mielestä kaksikymppisten poikien eikä tyttärien tarvitsisi tuollaisia miettiä.
Kaikki eivät palanneet kotiin. He makaavat nyt sankarihaudoissa ja kiitämme heistä ja heidän työstä vapaan isänmaan puolesta. He jotka palasivat rintamalta, he, jotka pitivät huolen kotirintamasta ja ne lapset, jotka tuolloin kulkivat evakkotaipaleitaan, he rakensivat tämän maan. He laittoivat itsensä likoon.
Vapaa isänmaa, vapaus kulkea ja mennä niin kuin itse haluaa, oma kieli ja hallittu yhteiskuntajärjestys eivät ole itsestään selviä asioita. Kyllä tätä maata kannattaa suojella ja vapautta vaalia. Siinä on meille arvokasta perintöä. Itsekkäiksi emme saa silti ryhtyä. Meidän on oltava valmiita jakamaan omastamme ja katsomaan laajemmalle kuin vain omaan itseemme.
”Pidä huolta itsestä ja niistä jotka kärsii”… lauloivat Nilonkankaan koulun oppilaat. Sivistyneen kansan merkki on, että se pitää huolen heikoimmistaan; vanhuksista, lapsista, sairaista, heistä, jotka jostakin syystä ovat jäämässä syrjään. Pitää tarjota turvaa, ettei kenenkään tarvitsisi pelätä. Että jokainen voisi saada hoivan ja huolenpidon, rakkauden ja kuuntelevat korvat.
”Pidä huolta….ettei nuorukaiset joudu uusiin sotiin”… Rauhaa rukoilevat myös tämän päivän lapset ja nuoret. Että lapset saisivat maailman, jossa eletään tasavertaista ja kunnioittavaa elämää myös eri tavalla ajattelevien, uskovien ja elävien kanssa. Että olisi uteliaisuutta ja halua oppia toiselta. Rauha kasvaa siitä, että uskalletaan katsoa toista silmiin. Sellainen ei voi olla vihollinen. Sellainen on ystävä.
Hyvät ystävät, sodan kokeneita ei ole enää kovin paljon keskuudessamme – he ovat jo iäkkäitä. Mutta ei vain sodan kokeneet, vaan kaikki vanhukset tarvitsevat apua ja tukea. Siksi meidän tulee vaalia edellisten sukupolvien perintöä tulevaisuutta ajatellen. Siellä missä veteraanit kokoontuvat, muistellaan vanhoja, sitä sotaakin – siellä missä muutoinkin ikäihmiset kokoontuvat, muistellaan vanhoja aikoja. Sen ymmärrän ja niin pitääkin olla, sehän on yhteistä muistelua. On todettu että muistelu auttaa minäkuvan säilymisessä ja monenlaisten taitojen säilyttämisessä. Muisteluilla ylläpidetään sosiaalisia suhteita. Vuorovaikutuksen ja perinnön siirtymisen näkökulmasta onnellisin tilannehan syntyy siitä, että näitä muisteluja jakamassa on useampi sukupolvi.
On surullista, että meidän kulttuurissamme on hyvin vahva eri ikäpolvien lokeroimisen henki. Lapset tekevät omia juttuja, nuoret kokoontuvat erikseen ja vain omissa porukoissaan, aikuiset omissa piireissään ja vanhukset vain omissa. Eihän näin ollut ennen. Siinä pirtin nurkissa vanhukset vuolivat kirveenvartta tai kehräsivät villoja savottamiesten sukkia varten. Nuoret oppivat arkisen tekemisen esimerkin voimalla. Kodin arvotkin tallentuivat muistiin, kun mummu leipää leipoessaan tai lehmiä lypsäessään veisasi virsiä ulkomuistista.
Käsitys perheestä on koko ajan pienentynyt. Ollaan todella itsekseen ja äkkiä ihan yksin. Ei perheeseen enää kuulukaan isovanhemmat, puhumattakaan serkuista, tädeistä ja enoista. Heimoajattelu puuttuu. Enkä tällä tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi asua samassa talossa. Se ei todellakaan ole vain ihanaa ja auvoista. Mutta sekin vaihtoehto on hyvä pitää mielessä. On olemassa monenlaisia ratkaisuja ja tukiverkostoja.
Asumisen ratkaisut ovat hyvin monitahoisia, mutta kunhan säilyisi yhteydet ja välittäminen. Onko herttaisempaa näkyä kuin mummi joka lapsenlapselleen opettaa rieskan teon salat tai ukki joka innokkalle lippalakkipojalle näyttää parhaat onkipaikat. Samalla jutustellaan kuulumiset, kerrotaan entisajan ruokaperinteet, käsityötaidot ja yhdessä päivitellään, miten se oli mahdollista että isoukki sieltä Soivion perältä kävi luistelemalla ostamassa kirkolta vihkisormuksen.
Toisessa hetkessä on ukki oppilaana kun lapsenlapsi 50. kertaa neuvoo, miten käytetään älypuhelinta tai tietokonetta.
Arvoisat veteraanit, hyvä juhlaväki,
Kuunnellaan toisiamme ja kuljetaan samaan suuntaan. Isänmaa on kallis ja arvokas, tehdään työtä sen eteen, joskus tinkien omasta mukavuudestakin. Ojennetaan käsi lapselle ja vanhukselle, kasvetaan yhdessä ja otetaan myös vastaan tänne meidän keskellemme heitä, jotka sodan tai muiden levottomuuksien tähden joutuvat lähtemään liikkeelle pois omilta kotiseuduiltaan. Meidänkin väkeämme on historian saatossa autettu – voi olla nyt meidän vuoro. Rakastetaan muukalainen joukkoomme. Hän on veljemme ja sisaremme.
Siunataan toisiamme ja saatellaan matkaan. Jos se tuntuu liian juhlavalta, käytetään veteraanipolven toivotusta hänelle joka on irtaantumassa kodista ja kokeilee omia siipiään: ”Pidä Jumala mielessäs”. Se on rouheanpuoleinen rukous, joka muistuttaa, että aina ollaan isommissa käsissä. Mutta ne kädet ovat kantaneet ja kantavat yhä edelleen.
Siinä perintöä eteenpäin vietäväksi: välittäminen, yhteisöllisyys ja siunaus. On hienoa olla suomalainen. Kiitos tästä kauniista maasta. Jumala meitä kaikkia siunatkoon.
Taina Manninen
