Tämä nainen tuntee kuu­lo­vam­mais­ten arjen – kukaan muu maail­mas­sa ei ole tut­ki­nut samaa asiaa kuin hän ja peräti väi­tös­kir­jak­si asti

Väitöskirjan kannessa on tutkimukseen osallistuneiden lasten piirrustuksia heille kovin tutuista laitteista: kuulokojeita ja sisäkorvaistutteita.

Pitäisi kiinnittää huomiota siihen, että kuulovammaisen kuuleva kaveri pääsee kouluasteelta toiselle siirryttäessä kuulovammaisen kanssa samalle luokalle, sanoo posiolaislähtöinen tuore tohtori Maarit Lasanen.

Kuva: Marko Junttila

Millaista on pohjoissuomalaisen kuulovammaisen lapsen arki? Varmasti monella tavoin samanlaista kuin kenellä tahansa suomalaislapsella, mutta epäilemättä myös varsin erilaista.

Eteen voi tulla vaikka seuraavanlainen tilanne.

– Eräs lapsi kertoi koulun liikuntatunnista, jossa oli pelattu pallopeliä. Opettaja oli kertonut pelin säännöt ja lapsi oli olettanut ymmärtäneensä ne. Kun pallo sitten osui häneen, lapsi lähti salin laidalle. Sinne hän olisi myös jäänyt, mutta onneksi opettaja tuli kysymään, onko lapselle sattunut jotain. Samalla opettaja sai korjatuksi lapselle syntyneen väärän käsityksen siitä, että osuman saanut joutuu kokonaan pelistä pois, vaikka todellisuudessa pois joutui vain seuraavan kierroksen ajaksi, Maarit Lasanen antaa esimerkin.

Posiolaislähtöinen Lasanen tuntee kuulovammaisten lasten arjen ensinnäkin äidin roolista käsin: nykyään Rovaniemellä asuvalla naisella on itsellään kaksi kuulovammaista lasta. Viimeisen parin vuoden aikana aihe on tullut tutuksi kuitenkin myös toisella tavalla.

Syksyllä 2015 Lasanen perusti kahdelle Pohjois-Suomen paikkakunnalle kuulovammaisten lasten vertaistukiryhmän. Ryhmiin osallistui yhteensä 16 iältään 7-17 -vuotiasta lasta ja nuorta, jotka kokoontuivat lukuvuoden aikana seitsemän kertaa. Ryhmien avulla Lasasen halusi tutkia, millaisen vastaanoton vertaistukitoiminta kuulovammaisten lasten keskuudessa saa.

Sittemmin tutkimustulokset ovat jalostuneet väitöskirjaksi, jonka ansiosta vertaistuen hyödyistä on nyt mustaa valkoisella.

– Kuulovammaisia lapsia syntyy Suomessa muutenkin vähän, vain noin 60 keskivaikeasti tai vaikeasti kuulovammaista vuodessa, ja pitkien etäisyyksien Pohjois-Suomessa he ovat todella harvassa. Minunkin tutkimuksessani melkein kaikki lapset olivat koulujensa ainoita kuulovammaisia. Vertaistukitoiminnan merkitys tuli esille juuri siinä, että sen kautta he huomasivat, että on olemassa muita heidän kaltaisiaan, eivätkä he ole ongelmiensa kanssa yksin, Lasanen sanoo.

– Kuten yksi lapsi tapaamistemme lopussa sanoi: ”Eihän kuulovamma olekaan kuin yksi juttu minun elämässäni. Ei sitä kannata niin vakavasti ottaa.”

Vertaistukiryhmätoiminnan kautta karttunut itseluottamus helpottaa kuulovammaisten arkea. He uskaltavat osallistua entistä reippaammin erilaisiin toimintoihin ja ilmaista itseään vapaammin. Toisaalta myös normaalisti kuulevilla on iso vastuu kuulovammaisten elämän helpottamisessa.

Lasanen painottaa etenkin kuulevien ystävien merkitystä.

– Tärkein apu on kuuleva kaveri. Hän on älyttömän tärkeä. Pitäisikin kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen, että kuulovammaisen kuuleva kaveri pääsee kouluasteelta toiselle siirryttäessä kuulovammaisen kanssa samalle luokalle. Myös kiusaamistapauksissa omista kavereista on paljon tukea.

Vertaistukiryhmien kokoontumisten aikana Lasanen osallistui itse aktiivisesti kaikkeen tekemiseen, mutta suoritti samalla tutkimustyötään muun muassa havainnoimalla sekä niin sanottujen focus group -haastattelujen eli videoitujen ryhmähaastattelujen avulla.

Ainutlaatuisen tutkimuksen tuloksen julkaistiin kesäkuun alussa, jolloin Lasanen väitteli tohtoriksi Lapin yliopistossa.

– Suomessa ei ole aikaisemmin tehty lasten vertaistuesta väitöskirjatason tutkimusta. Maailmallakaan en ole tavannut aivan vastaavaa. Sen sijaan vertaistuen merkityksestä muulla tavoin vammaisille lapsille on tutkimuksia, ja niiden tulokset ovat paljolti samoja kuin omani. Nekin kertovat, että vertaistuen merkitys on todella suuri.