Minun juureni ovat tiukasti lapsuudessa Posion Anetjärvellä, jossa sain viettää reilut 17 v sitä huoletonta aikaa, kun kaikki perheestäni olivat vielä terveinä. Isoisäni Matti Kouva asui Leena mummon kanssa muutaman kilometrin päässä meiltä. Silloin ei ajateltu koulujen, eikä kauppojen sulkemisia, koska tuolloin perheet olivat suuria ja väkeä riitti. Maa-ja metsätalous alkoi nostamaan päätään ja sen rinnalla hevosien tilalle tulivat koneet.
Olin lasten nuorimmasta päästä ja talvet piti koulunkäynnin ohella hoitaa äidille kaverina karjataloutta, koska isäni ja vanhimmat veljeni Heino ja Timo olivat savotoilla viikot. Kesät kuluivat peltoja viljellen, uutta lisää tehden. Piti myös saada evästä kasvavalle karjalle.
Kesällä lisätuloa hankittiin marjoista, joita äidin piti melkein salaa ottaa lapsilleen ennen kauppaan vientiä. Eräs mieleenpainuvin elämys oli, kun olimmme isän kanssa hillassa Kouvan syvänmaalla. Usein se hilla-aika sattui juuri heinänteko aikaan: päivät heinässä, yöt hillassa. Puolenyön maissa isä sanoi, nyt on niin hyvä hillikko, että tähän laitamme leirin pystyyn. Ollessamme vielä valveilla, yht’äkkiä koko korpi raikui, kun mesikämmen vihelsi jossain ihan lähellä, tarkoittaen säikäyttää meidät pois. Minä katsahin isäntää peloissani, että mitä nyt?
Hän lohdutti ikäänkuin naurahtaen, että alahan nukkumaan, että hän pitää nuotiota sen aikaa, että näemme taas poimia. Aamulla varhain poimimme ämpärit täyteen hilloja ja lähimme tyytyväisinä kotiin, näkemättä karhusta vilaustakaan ja hyvä niin.
1960-luvun alussa tuli huoli perheen leivästä, koska kaikki mitä saimme, meni koneiden ja rehujen hankkimiseen. Niin oli muutto edessä ja se näin jälkikäteen ajateltuna oli hyvä homma. Oulun seudulla oli siihen aikaan pohjoisen miehillä kysyntää, sillä he tiedettiin koviksi työmiehiksi. Niimpä koko perhe on asustanut täällä Oulun ympäristössä. Myöhemmin tuli mieleen, että äitini kanssa piti käydä riekkoansoilla, mutta kun olen ollut herkkä lapsi jo pienestä, se oli minulle vaikeaa.
Sitten oli juhla aikaa, kun sukulaiset tuli kesälomille.
Eräs asia jäi jossain vaiheessa kaihertamman mieltäni, etten ollut koskaan nuorena käynyt Kouvalla, missä sukumme siihen aikaan asui. ”Lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana”, siis Kouvalla. Sitten kun reilut viisikymppisenä oli aikaa löytää Kouva, niin sen jälkeen olen ollut vähintään pari yötä joka kesä siellä. Aina on ollut sama osoite, Piipposen pirtti, ja sen myötä olen oppinut tuntemaan myös muita kyläläisiä.
Käykää sukulaiset ja ystävät jo nuorena siellä, silloin kun on vielä voimia ja taitoa ottaa kaikki irti, mitä kaunis luonto järvineen ja vaaroineen voi tarjota. Huom! Kouvan sukumme ollut alunperin Veteläisiä, myöh. Ylikuova ja edelleen Kouva.