Tuomo Kar­si­kas kertoo ta­ri­noi­ta ilman ka­la­va­lei­ta – kir­joit­ta­va ka­las­ta­ja viihtyy ke­säi­sin Kit­ka­jär­ven ran­nal­la

Tuomo Karsikkaan käsien kautta kulkeneet kalasaaliit ovat ikuistuneet mielikuviksi ja muistijäljiksi ”pään kovalevylle”, kuten hän itse asian ilmaisee. Vuosikymmenien aikana Karsikas on pitänyt myös kalastuspäiväkirjaa. Nyt kannuslainen kirjailija on tehnyt niistä teoksen, Kalastaja. Tarinoina ovat eri puolilla Suomea ja Norjaan koetut kalastushetket ja kohtaamiset toisten kalastajien kanssa.

Kuva: SIRPA KORTET

Tuomo Karsikkaan käsien kautta kulkeneet kalasaaliit ovat ikuistuneet mielikuviksi ja muistijäljiksi "pään kovalevylle", kuten hän itse asian ilmaisee. Vuosikymmenien aikana Karsikas on pitänyt myös kalastuspäiväkirjaa. Nyt kannuslainen kirjailija on tehnyt niistä teoksen, Kalastaja. Tarinoina ovat eri puolilla Suomea ja Norjaan koetut kalastushetket ja kohtaamiset toisten kalastajien kanssa.

Kuva: SIRPA KORTET

Kalastaja-teoksen juurijulkaissut kannuslainen kirjailija Tuomo Karsikas on viettänyt yhden elämänsä mielenkiintoisimmista öistään Kuusamossa. Karsikkaan perheellä oli aikoinaan tapana ajaa juhannukseksi Juumankylään mökkeilemään.

– Lähdin Kitkalle kalaan, toiset jäivät mökille. Järvellä ei ollut muita kalastajia ja muutenkin oli rauhallista, hän muistelee tapahtumien kulkua.

Aamuvarhaisella Karsikas istui rantakivellä keskittymässä uuden perhon vaihtamiseen pyytimeensä, kun hän tunsi olkapäällään yllättäin sormien kosketuksen.

– Säikähdin. Kulkija kysyi, olisiko minulla antaa hänelle evästä. Olin juuri syönyt loput evääni, niin ei ollut enää, mitä antaa, hän jatkaa.

Nälkäinen kulkija katosi valkenevaan aamuun yhtä äänettömästi kuin oli rannalle tullutkin.

– Kävihän siinä mielessä, että mikähän rajaloikkari mahtaakaan olla kyseessä. Eihän sen kulkijan henkilöllisyys tai kulkuaikeet selvinneet sinä juhannuksena, mutta myöhemmin kuulin, että alueella on epäilty kulkeneen tuolloin laittoman rajanylittäjän, joka olisi päässyt autokyydillä Ruotsiin asti, Karsikas kertoo.

Tämä juttu ja 200-sivullista muita todellisia kalatarinoita ovat odottaneet Tuomo Karsikkaan päässä, milloin olisi sopiva aika ne julkistaa. Joutilaiksi päiviksi arkeaan kutsuva Karsikas alkoi purkaa muisteluita korvien väliseltä kovalevyltään. Ennen kuin hän huomasikaan, oli syntynyt tekstiä painettavaksi asti.

– Pohjana minulla olivat kalastuspäiväkirjat, hän jatkaa.

Kuusamon vesistöjen lisäksi Karsikas on houkutellut kaloja pyydykseen kotiseudun jokien lisäksi muun muassa Tenolla ja Norjassa. Hän on nähnyt, kuinka lohi hyppää ja miten sen nopein liikkein saa kiinni, jotta väsytyksen jälkeen voi nostaa veneeseen. Karsikkaan puheissa vilahtelevat 8-kiloiset kalat, pikkuahvenet ja väkeväaromiset syöttikalat. Kalavalheisiin mies ei sorru.

Tarinat ovat elämänmakuisia, joissa kalaa tavoitellaan ruokatarkoituksessa. Hän toimii tarkasti saaliinsa kanssa, koska hän lukee pyydetyt kalat elannoksi.

– Minulle on opetettu, ettei ruoan kanssa saa leikkiä. Jokainen kalastaja toki tehköön henkilökohtaiset valintansa, mutta minä en tykkää kalojen rääkkäyksestä eli siitä, että niitä ensin pyydetään ja sitten heitetäänkin takaisin veteen. Ketään en kannusta toki laittomuuksien tekemiseen. En minäkään ota rauhoitettuja ja alamittaisia kaloja, hän pohtii.

Kalastaminen ja kalakaverit ovat Karsikkaan elämänsuola. Erähenkinen Karsikas on kirjoittanut aiempiakin teoksiaan luonto- ja metsästysaiheista. Osasta aineistoista on tehty myös monimediaisia tallenteita.

Kiinnostuksen luontoon hän kokee saaneensa isältään kuulleiden kertomusten myötä. Jo pienenä poikana hän halusi veden äärelle kokemaan onkimisen ihmeen.

– Talon naisväki lähti mattopyykille Piipsanjokeen. Rannassa ei ollut laituria, mutta isä lupautui sellaisen tekemään. Halusin mukaan, mutten suinkaan pyykille vaan ongelle, hän muistelee elämänsä ensimmäistä onkireissua.

Vapa syntyi kotikujan varresta löytyneestä pihlajapuusta, kuorittuun runkoon kiinnittyivät mustan kalastajalangan päähän koukku ja lyijypaino. Koho tehtiin korkista.

– Syöttimadot kaivettiin tunkiosta, hän naurahtaa.

Pikkupojan riemulla ei ollut rajoja, kun hän nosti pyydyksellään vedestä ensimmäinen kalan, ahvenen.

– Jäivät pyykkäykset kesken, kun tuli kiire kotiin kalanpaistoon.