Pääkirjoitus
Koillismaan yläkouluissa on kirjavaa käytäntöä välituntien vietossa. Taivalkoskella ja Posiolla on linjattu, että oppilaat menevät ulos vähintään kaksi kertaa päivässä. Kuusamossa Nilon koululla välituntipakkoa ei ole ollut sitten 1980-luvun. (KS 21.2)
Posiolla pakolliseen välituntiulkoiluun siirryttiin viitisen vuotta sitten. Aluksi oppilailta tuli uudesta käytännöstä narinaa, mutta sittemmin siihen on totuttu. Posiolla pikku pakko on havaittu hyväksi. Ilman patistelua teini-ikäiset jäävät mieluummin neljän seinän sisään keskenään kähisemään kuin kävelevät pihalle happea haukkaamaan.
Nilon koululla harkitaan välituntipakon palauttamista vuosikymmenten tauon jälkeen. Ilahduttavaa on, että aloite on tullut oppilaiden vanhemmilta.
Opettajilla ei ole ollut suurta hinkua palata ulkoilupakkoon, koska se lisää valvonnan tarvetta. Tämä on hyvässä muistissa niillä, jotka kävivät peruskoulunsa Nilolla edellisen välituntipakon aikaan 1980-luvun lopulla. Osa oppilaista otti välitunnit tupakkatauon kannalta, mikä näkyi lähiseudun siivottomuutena. Suosittuja tupakkapaikkoja olivat muun muassa rajavartioston alikulkutunneli ja Katekeetantien varrella sijaitseva metsikkö.
Aika ei kultaa muistoja tässä tapauksessa, sillä tupakointia turhempaa hommaa ei maailmasta löydy. Nykynuoret ovat tupakoinnin suhteen fiksumpia kuin ennen, ja tupakoivien määrä on onneksi vähentynyt vuosien varrella.
Tupakalla kulkevien nuorten perässä juokseminen ei opettajia liiemmin innosta. Paitsi Virtasen Pekkaa, jonka nopeat jalat ja haukankatse ovat tulleet kurittomille tutuiksi sukupolvesta toiseen.
Mahdolliset valvontaongelmat eivät silti saa olla välituntiulkoilun esteenä. Sääntöjä rikkova porukka on sittenkin vähemmistö nuorista.
Ulkoilupakon – tai pikemminkin oikeuden – hyödyt ovat ilmeiset. Happihypyllä käyneet nuoret napottavat pulpeteissaan paljon virkeämpinä ja opinhaluisempina. Mikä ulkovalvonnan vaivassa hävitään, niin se luokkarauhassa voitetaan.