Aloite nollatuntisopimusten kieltämisestä perustuu virheelliseen ajatukseen, että työnantajalla olisi valta ja voima valita, kuinka paljon työtä on tarjolla. Ei ole. Tarjolla olevan työn määrän ratkaisee palvelun tai tuotteen kysyntä. Kysyntä voi vaihdella voimakkaasti ja syitä voi olla useita. Työn määrä ei ole siten myöskään kansanedustajien päätettävissä.
Työnantajat tarjoavat työtä sen verran kuin sitä on taloudellisesti kannattavaa tarjota. Työntekijälle vähäisestä työmäärästä, nollatuntisopimuksesta, koituvat ongelmat ovat todellisia, mutta työnantajan tehtävänä ei ole järjestää sosiaaliturvaa. Sosiaaliturvan järjestäminen on yhteiskunnan, ei yrittäjän tehtävä.
Ratkaisuna voi olla esimerkiksi perustulo, jota Suomessa parhaillaan kokeillaan. Perustulomalleja on lukuisia, mutta pohjimmaisena ideana on, että työntekijälle olisi kannattavaa ottaa vastaan jokainen työtunti, eikä syntyisi nollatuntisopimusten kaltaisia loukkuja.
Kuvitellaan pieni kahvila, joka työllistää yrittäjän ja yhden työntekijän täysiaikaisesti. Parina iltana viikossa tarvitaan kiireapulainen. Loma-aikoina ja matkailusesonkina apulaiselle voi olla työtä täydet viikkotunnit.
Jos työtä on tarjolla 6 viikkotuntia, niin kuka maksaa loput 12 joutilasta tuntia? Aloitteen esitys oli, että työaika ei saisi olla alle 18 viikkotuntia. Kahvilayrittäjä voisi tietysti yrittää vyöryttää kulun kahvikupin ja muiden tuotteiden hintoihin. Tiukka kilpailu pitää huolen, että tämä tuskin onnistuu. Todennäköisesti yrittäjä lisäisi omaa jo valmiiksi kovaa työmääräänsä ja jättäisi apukädet palkkaamatta. Tai kenties turvautuisi vuokratyöhön.
Nollatuntisopimusten kieltäminen jäykistäisi työmarkkinoita ja kasvattaisi työttömyyttä. Kahvila-apulainen ei saisi edes osa-aikatyötä. Suomen työllisyyden koheneminen lepää tutkitusti mikroyritysten (1-9 henkeä) varassa. Pienissä yrityksissä yrittäjäriski on jo valmiiksi suuri, eikä taakkaa pidä entisestään kasvattaa.