Kuusamolainen Pekka Virtanen lienee yksi Suomen kovimmista marjanpoimijoista kilomäärillä mitattuna. Hän poimi hilloja 182 kiloa 23:n päivän aikana Ranualta ja Kuusamosta.
Virtasen työmoraali ja -kunto on samaa luokkaa kuin Koillissanomien haastatteleman thai-pariskunnan. Pariskunta poimi hillaa 340 kiloa. Mustikkaa he ovat kahden viikon aikana tuoneet metsästä huimat 2 400 kiloa. Thaipoimijoiden ahkeruus on mykistävää. Tuskin yksikään kantasuomalainen suostuisi vapaaehtoisesti raatamaan marjametsässä jopa 14 tunnin työpäiviä. Koillismaalla on perinteisesti pidetty kovaa ruumiillista työntekoa arvossa.
Niin kauan kuin ulkomaisia marjanpoimijoita on tullut Suomeen, on riittänyt puhetta heidän oikeudellisesta asemastaan. Ovatko he itsenäisiä yrittäjiä, jotka myyvät marjansa välitysfirmoille? Vai pitäisikö heidät rinnastaa palkkasuhteessa oleviin työntekijöihin, jolloin heitä koskisivat normaalit työaika- ja minimipalkkamääräykset?
Ministeriö on suositellut, että poimijoille pitää taata vähintään 30 euron päiväansio kulujen jälkeen. Suositus on helppo allekirjoittaa. Hyvänä marjakesänä, kuten nyt, asia ei ole ongelma. KS:n haastattelema pariskunta tienaa marjoilla puolentoista vuoden kotimaansa palkan ja on ansioonsa tyytyväinen.
Esiin on vuosien varrella tullut yksittäistapauksia, että poimijat ovat jääneet velkaa poimintamatkastaan. Näin ei saisi missään tilanteessa käydä.
Työsuhteeseen rinnastamiselle löytyy argumentteja puolesta ja vastaan. Marjanvälittäjien mukaan ilman urakkapalkkaa marjat jäisivät metsään. Teollisuus ostaisi halvempaa venäläistä marjaa tai pensasmarjaa, eikä thai-poimijoilla olisi enää mahdollisuuksia tienaan. Kotimaisia poimijoita ei löydy korvaajiksi.
Vaikka virallisia työsuhteita ei olisikaan, on poimijoille kaikissa olosuhteissa taattava säällinen ansiotaso. Jos marjasato on jäämässä huonoksi, ei poimijoita pidä tuoda. Vieraspoimijoille on annettava realistinen kuva odotettavissa olevista ansiosta.