Pääkirjoitus
Mistä johtuu, että suomalainen tutkimus ja tuotekehitys eivät tuota taloudellista lisäarvoa menneiden vuosien malliin? Nokian kultaisten vuosien perään on haikailtu väsymiseen asti, mutta silti voi kysyä, mihin hävisi osa suomalaisen yhteiskunnan dynaamisuudesta.
Kaikesta insinööri- ja muusta osaamisesta huolimatta digitalisoitumisen menestyksen hedelmät on kerätty suurelta osin jossain muualla kuin Suomessa. Osasyy löytyy paljon puhutussa kilpailukyvyn puutteesta, mutta on muutakin.
Pessimismiin ei silti ole aihetta, sillä vaikka Suomi jäänyt digitalisaatiokehityksestä jälkeen, on meillä yhä mahdollisuus nousta yhdeksi voittajista. Tätä mieltä on aiheesta raportin kirjoittanut Mikael Jungner.
Vaihtoehtona ei ole vanhassa pysyminen. Jungner ottaa esimerkiksi pankkisektorin. Hän huomauttaa, että ei-digitaalisella toimintatavalla nykyinen pankkitoiminta vaatisi meidän kaikkien, yli viiden miljoonan suomalaisen työpanoksen.
Robotisaatio, suurten tietomassojen käsittely (big data), esineiden internet, 3D-tulostus sekä jakamis- ja suositustalous ovat tulevaisuuden kehityssuuntia.
Työn tuottavuus kasvaa vääjäämättä, uusia työpaikkoja syntyy, vanhoja katoaa. Tämä pitää ottaa huomioon Kuusamon tuhannen työpaikan ja Taivalkoskella 300 työpaikan tavoitteessa: kaikkea vanhaa ei taatusti kyetä säilyttämään. On luotava uutta.
Maan hallituksen vaikeista säästöpäätöksistä leikkaukset opetukseen ja tutkimukseen ovat vaikeimmin nieltävissä. Suomen sodanjälkeisen menestyksen pohjana on ollut koko kansan tuominen sivistyksen piiriin.
Hallituksen on onnistuttava tavoitteessaan, jossa esimerkiksi yliopistoihin kohdistuvat leikkaukset tehdään ”seinistä” ja hallinnosta, ei rapauttamalla elintärkeää tutkimusta ja opetusta.
Maailman 20 parhaasta yliopistosta 18 sijaitsee Yhdysvalloissa, joka siksi jyllää uuden talouden aallonharjalla.