Käänsin autoni Taivalkoskelta Syötteelle johtavalta tieltä Virkkusen talon pihaan. Pihalla olevan lippusalon juurella paloi ulkotuli.
Vastaani juoksi häntäänsä iloisesti heiluttava Lapin porokoira. Taitaa olla narttu, totesin havaitessani koiran pulleat nisät. Pihanperällä olevasta kopista ilmestyikin esiin pentu, joka ryhtyi vallattomasti juoksemaan ympäri avaraa piharehtoota.
Astuessani ulos autosta eteeni ilmestyi solakka tummatukkainen mies. Hän ojensi kätensä tervehdykseen. Luja puristus kertoi kättä käytetyn muuhunkin kuin kynän pyörittämiseen.
Sanoin tervehtijälle pari kiitoksen sanaa ulkotulesta. Hän totesi, että täytyyhän jääkärien etappitalon sentään perinteitä vaalia. Mieleeni muistuivat runsaan puolen vuosisadan takaiset äitini kertomukset etappitalojen ikkunoihin jääkäreitä varten asetetuista kynttilöistä.
Juha Virkkunen on isäntä vanhassa porotalossa, jonka päärakennus on rakennettu vuoden 1800 tietämissä. Se on edelleen asuinkäytössä. Olin tullut kyselemään häneltä sadan vuoden takaisia muistoja jääkäreistä, jotka vierailivat Virkkusessa matkallaan Saksaan.
Taivalkosken Virkkunen oli etappitalo. Siellä Juha Virkkusen isoisä ja tämän isä ennen Suomen itsenäistymistä huolehtivat pitkin erämaita taivaltavien jääkärien turvallisuudesta ja saattoivat heitä etappitaipaleella eteenpäin.
Vahinko vain, ettei isääni Aarnoa koskaan haastateltu jääkäriasioissa, Juha-isäntä valitti. Vaikka isä itse ei tuota aikaa elänytkään, hän oli kuullut omilta vanhemmiltaan paljon jääkäreistä. Koko sukuni itse asiassa on ollut jääkärien asialla, hän kertoi, myös äitini, kauppiaan tytär Suomussalmen Näljängältä, oli kotoisin jääkäritalosta.
Virkkusessa etappitoiminnan aloitti ”Turkasen ukkona” tunnettu isoisäni isä Juho ”Jussi” Virkkunen, poromies ja metsästäjä. Emäntänä talossa oli ”Sahan komiana piikana” tyttöaikana tunnettu Latvalehdon Reeta, vakaumuksellinen lestadiolainen ja hyvä-ääninen laulaja.
Vaikka Taivalkosken politiikassa vanhasuomalaisena mukana ollut Jussi toimikin jääkärien tukijana, ei hän ollut suhteessaan Venäjään yhtä äkkiväärä kuin monet nuorsuomalaiset tai näistä eronneet maalaisliittolaiset, Juha muisteli kuulleensa. - Jussin poika, 1898 syntynyt isoisäni Matti, osallistuikin jääkäreiden opastamiseen ja muihin käytännön toimiin enemmän kuin isänsä.
Matin vaimo, Taivalkosken kirkonkylältä Virkkuseen emännäksi tullut Rovalan kaupan tytär, Salmelan Aino, oli hänkin omalla tahollaan tyttöaikana mukana jääkäriasioissa. Hänen kotinsa nimittäin oli etappitalo sekin. Elämään on jäänyt kaupassa myymässä olleen isoäiti Ainon nuoruudenmuisto, jonka Juha Virkkunen kertoi. – Myymälän tiskiltä tyttö oli vahingossa lipsauttanut sisään saapuneille asiakkaille, poromiehiksi pukeutuneille kulkijoille: ”Mitä herroille saa olla?”. - Hän oli havainnut miesten ilmeistä ja käyttäytymisestä, etteivät nämä taida tavallisia poromiehiä ollakaan, vaan etelän ”herroja”, ja oli puhutellut heitä tämän mukaisesti.
Virkkusessa elää edelleen joitakin muistoja yksittäisistä jääkäreistä, kuten Arthur Zweybergistä, sekin tosin vain pelkkänä nimenä. Enemmän muistikuvia on jäljellä etappijärjestelmää aktivistina rakentamassa olleesta Elja Rihtniemestä, joka useamminkin vieraili Virkkusessa. Rihtniemi oli Kajaanin seminaarin johtajan Volter Rihtniemen poika. Salanimeä ”Herra Blom” käyttäen hän johti jääkärien Kainuun etappia.
Jääkärien salareittien tuntijana Elja Rihtniemi organisoi ensimmäisen maailmansodan aikana myös Muurmannin radalla työskennelleiden saksalaisten sotavankien pakoja Suomen kautta Ruotsiin. Sittemmin hän vaikutti kokoomuspuolueessa johtotehtävissä ja oli suojeluskuntajärjestön kantavia voimia.
Ainoina jääkärien jättäminä konkreettisina esineinä Virkkusessa säilytetään edelleen hyvin tehtyjä ja muotoiltuja poron valjaita, länkiä ja pulkkaa. Puisiin länkiin on kaiverrettu nimikirjaimet S.L., joiden kerrotaan olevan porolla liikkuneen jääkärin nimikirjaimet.
Ovatko ne Saksaan matkalla olleen, vai kenties Saksasta Suomeen jotakin erityistehtävää hoitamaan palanneen jääkärin puustaavit, jäin mielessäni pohtimaan tarkastellessani Virkkusen piha-aitan aarretta.
Etelästä Virkkuseen tultiin yleensä Hyrynsalmelta Hallan etapin kautta. Siellä jääkäreiden asioita toimeliaasti hoiti kuulu ”Hallan ukko” J.A. Heikkinen yhdessä Lici-vaimonsa kanssa. Virkkusesta matka jatkui etappireittejä pitkin Taivalkosken kirkolle tai Sirniöön, sekä edelleen Posion Aholaan. Etappitalo oli myös Taivalkosken Metsäkylässä, kertoi Virkkusen poratalon isäntä.
Jouni Alavuotunki
Sarja Jääkärien jäljillä päättyy. Sarjan aiemmat osat voit lukea täältä:
Kurinalaiseksi sotajoukoksi Lockstedtin leirillä – Jääkärien jäljillä 1/3
Imperialistisen suurvaltapolitiikan paineessa – Jääkärien jäljillä 2/3