Unelmoitko sinä jostakin? Minä joskus, minun unelmat liittyvät lapsuuteen. Unelmat eivät aina liity tulevaisuuteen, ajassa voi myöskin mennä taakesepäin.
Kuulun niihin ihmisiin, joita tulevaisuus ei paljon kiinnosta, elän päivän kerrallaan. Nyt kun on hyvä kausi menossa toivon että se jatkuisi. Ja tietysti toivon että lapseni pysyisivät terveinä. En haikaile sitä mitä en voi saada, periaatteeni on jos en saa jotain, sitä en tarvitsekkaan. Tyydyn siihen mitä minulla on.
On minulla yksi unelma, haikailu. Lapsuuteni, ne ihanat kesäpäivät mummoni kanssa. Posti-automatkat mummon kanssa maalle, posti-auto pysähtyi matkalla, siellä oli kioski, josta sai jäätelöä. Se oli pienelle nassikalle oikea paratiisi, voi sitä ihanaa jäätelön makua, voin vieläkin tuntea sen maun suussani.
Enää ei ole jäätelökioskeja siellä täällä, eipä ole kyllä posti-autojakaan.
Mummon kanssa käytiin järvipyykillä, minä istuin pyykkien päällä maitokärryssä ja mummo pukkasi parin kolmen kilometrin matkan. Eikä valittanut yhtään, että olisin ollut liian painava.
Mummolla riitti voimaa, niin henkistä kuin fyysistäkin. Mummo kasvatti monta lasta yksin, ukki oli kuollut jo monta vuotta aiemmin, häntä en ole tavannut koskaan.
Mummo merkitsi pienelle ihmiselle turvaa, ehkäpä minä sain mummosta ne parhaat palat. Olinhan lapsenlapsi. Siitä miten hänen omat lapset kokivat hänet, en tiedä mitään. Paitsi että kovaahan se on ollut, evakot ja kaikki muu.
Minulla ei ole pahaa sanottavaa mummostani, hän kuten monet muutkin vietti osan vanhuudestaan laitoksessa. Surullista mutta niin vain kävi.
Olen lukenut, että ei ole koskaan myöhäistä saada onnellinen lapsuus, kävisiköhän minun kohdalla näin?