1960-luvun puolivälissä Posio oli vilkas ja vireä 7500 asukkaan kunta. Urheiluseura Pyrinnön toiminnassa oli mukana satoja nuoria. Menestystä kilpailuissa ei kuitenkaan tullut. Tarvittiin tavoitteellisempaa valmennusta. Vuonna 1966 seura julkaisi Suomen Urheilulehdessä ilmoituksen, jossa haettiin päätoimista toiminnanjohtajaa. Sattumalta eräs satakuntalainen Jouko Elevaara -niminen liikuntaneuvoja huomasi kyseisen ilmoituksen, haki ja valittiin tehtävään. Hän päätti keskittää voimansa yleisurheiluun. Siitä alkoi Posion Pyrinnön nousukausi ja erityinen urheilun hurmos paikkakunnalla.
Me olimme jokkereita -kirja kertoo näistä hurmoksen vuosista monista eri näkökulmista. Ääneen pääsevät itse jokkerit, historiatieto, tilastot ja tietysti Jouko ”Jokkeri” Elevaara, jonka mukaan valmennusryhmä nimettiin. Kirjassa on yli neljänkymmenen henkilön oma kertomus nuoruuden valmennusajoista. Myös neljää jo edesmennyttä jokkeria muistellaan.
Elevaara teki kaiken suuresti. Hän oli tiukka valmentaja ja harjoitusohjelmat olivat kovia. Kuvatkin kertovat omaa tarinaansa täydellisestä omistautumisesta: urheilijoilla oli Jokkerit-logoilla varustetut hupparit, paidat, verkkarit, laukut, kilpailuasut ja mitähän vielä. Suuren maailman malliin yleisurheilijat kävivät harjoitusleirillä Espanjassa. Mutta suurta oli myös menestys: ennätyksiä ja mitaleita alkoi ropista. Urheilupiireissä alettiin puhua Posion ihmeestä.
Ihme vaati kuitenkin veronsa, ja vuoden 1973 lopussa Elevaara pakkasi laukkunsa. Kirjassa kerrotaan, että suurimpana syynä lähtöön oli Elevaaran ja johtokunnan eriävät näkemykset toimintatavoista.
Kirja viestittää oivallisesti sitä, miten valmennustyötä tehdään persoonalla. Elevaara oli karismaattinen, innostava ja määrätietoinen ohjaaja ja keulakuva. Monelle jokkerille kuntourheilu jäi pysyväksi osaksi elämää, mutta kiinnostus kilpailemiseen lopahti Elevaaran lähdettyä.
