Vietämme parhaillaan lomamme viimeistä iltaa Rukalla. Tulimme kongressiin, mutta etsimme myös kaunista luontoa, luistavia latuja, hiljaisuutta ja rauhaa.
Aamulla heräsimme moottorikelkkojen vihlovaan kaasutukseen, jota kesti illansuuhun saakka. Hiihtolenkillä syvälle metsään kuului ravintolaterassin musiikkituokio. Siihen näytti osallistuvan noin kaksikymmentä tanssijaa, mutta ääni vahvistettiin meille muillekin kilometrien päähän. Sadat ihmiset saivat tuhdin diskopaketin, vaikka eivät sitä olleet tilanneet eivätkä halunneet. Miksi?
Tähän on olemassa vakiovastaus: eihän tarvitse tulla hiihtokeskukseen, jos ei pidä elämän äänistä. Se on viisas vastaus, jota yleensä noudatammekin: vietämme lomamme erämaan rauhassa, kaukana laulavista humalaisista. Mutta joskus tekee mieli jotain muutakin, ja vaikuttaa siltä, että Rukallakin ollaan kiitollisia myös meidän hiljaisten majapaikkoihin, ravintoloihin, kauppoihin ja kylpylään kantamista euroista.
Tietääkö siis joku vastauksen kysymykseen, miksi oletetaan, että jos minä pidän melusta, niin kaikkien muidenkin on sitä kuunneltava?
