Pääkirjoitus
Perheoikeuteen erikoistunut professori Urpo Kangas sai aikaan keskusteluryöpyn ehdottamalla Ylen haastattelussa, että aikuiset lapset voitaisiin velvoittaa elättämään omia vanhempiaan, jos vanhempien omat tulot eivät riitä.
Kankaan mielestä yhtä lailla kuin vanhemmat ovat velvoitettuja huolehtimaan lapsistaan ja puolisot toisistaan, pitäisi elatusvelvollisuus ulottaa koskemaan myös omia vanhempia.
Vastaava laki on voimassa useissa Euroopan maissa, oli aikoinaan Suomessakin, mutta velvoite poistettiin vuonna 1970 hyvinvointiyhteiskunnan rakennustyön edetessä.
Perhekäsitys, työ ja elämäntapa on muuttunut ratkaisevasti vuoden 1970 jälkeen. Maatalousyhteiskunnassa sukupolvet asuivat saman katon alla tai ainakin samassa pihapiirissä. Työpaikka oli yhtä kuin koti. Perheen vanhusten hoitaminen hautaan saakka oli yhtä luonnollinen asia kuin lasten kasvattaminen kotona.
Modernissa yhteiskunnassa lapset asuvat usein kaukana vanhemmistaan. Hyvinvointiyhteiskunnan yhtenä kantavana ajatuksena on ollut vapauttaa työikäiset miehet ja naiset kotipiiristä muualle töihin, ja sitä varten luotiin nykymuotoinen lasten päivähoito ja vanhustenhuolto. Suomen talous nousi vuosikymmeniä kohisten, työikäisten määrä oli suuri suhteessa lapsiin ja vanhuksiin, joten yhtälö toimi vaivatta.
Tilanne kääntyi, kun suuret ikäluokat eläköityvät ja hoidon ja hoivan tarve kasvaa. Samaan aikaan rakennemuutos kurittaa Suomen taloutta. Hyvinvointiyhteiskunnan perustan turvaamiseksi tarvitaan talouskasvun ja palveluiden tuotannon tehostamisen yhdistelmää.
Professori on oikeassa niiltä osin kuin hänen puheenvuoronsa on ymmärrettävissä vetoomuksena perheiden yhteisvastuun puolesta. Ilman lakiakin suurin osa lapsista auttaa vanhempiaan ja vanhemmat lapsiaan parhaan kykynsä mukaan. Lähimmäisen rakkaudesta ei voi pakkolailla säätää, sen on lähdettävä sydämestä.
Taloudellinen yhteisvastuu toteutetaan nykypäivänä verotuksella.