Aurinko paistaa, hanki hohtaa,
kevään ihminen kohtaa.
Mieli hangille ja järville johtaa.
mutta silmiä siristää
kun valo liikaa paistaa.
Silloin silmille suojalasit,
ne aurinkolasit.
Ah mitä, miten voinkaan
saada nähdä paremmin tämän
suojan takaa, tätä luonnon luomaa,
valkea valtakuntaa.
Keväällä suuresti ihmisen
mieli halajaa ulos valoon,
auringon valoon.
Monen moiseen touhuun aletaan
ja hupiin hullaannutaan.
Ajellaan kelkoilla reiteillä,
väliin ilman reittiä.
Suuntaa ei tiedetä,
ihmeissään ollaan.
Pysähdytään, kuunnellaan ääniä,
kuullaan pörräystä järven jäältä
toisen liikkujan.
Jälkiä on jättänyt liikkuja ja avantoja.
Avantoja joita suksilla suihkija
järven jäällä näkee,
näkee aurinkolasit päällä hyvin.
Monen monia avantoja näkee.
Pysähtyy, miettii jäänkö tähän, jään.
Tässä näen, paremmin näen,
liikkuuko kala, onko paikka väärä vai oikea.
Ainakin oikein ovat aurinkolasit
nyt tässä paisteessa.
Vaan tiedä ei onko oikea avantopaikka
jossa kala liikkuu tähän aikaan päivästä.
Mitäpä siitä avannosta
ja avannon elämästä jota en näe.
kunhan aurinkolasit suojaavat silmiäni.
Ja valo auringon paistaa kasvoille taivaalta.
Silloin mieli lepää täällä
ja en ole yksin järven jäällä.