Valon ja varjon leikkiä – Päivi Haa­ta­jan ru­nois­sa luonto on loh­dut­ta­ja ja ilon lähde

– Kirjoittaminen vaatii rauhallisen hetken. Niitä alkaa olla enemmän, kun lapset vähitellen muuttavat omilleen ja omaa vapaa-aikaa on enemmän, Päivi Haataja kertoo.

Kuva: Helena Matila

Tuhansia äänikirjoja

Luonto ja linnut

akvarellini, musiikkini

Lähikauppa metsä ja marjat

kuntopolkuni, terapeuttina

Luonto aina läsnä

Etsin onnenapilaa

seasta toisten

Nelilehtistä

joukosta tavallisten apiloiden

Mihin sitä tarvitsen

mitä sillä toivoisin

kaikkihan on tässä

luonto aina läsnä

Voi katso tuota maisemaa! Näetkö tuonkin? Voiko kauniimpaa näkyä enää olla?

Päivi Haatajan aviomies sai kuulla noita huudahduksia, ihastelua ja ihmettelyä ehkä kyllästymiseenkin asti, kun Ylivieskasta kotoisin oleva Haataja muutti miehensä kotiseudulle Kuusamoon 18 vuotta sitten.

– Mies on täältä kotoisin ja tottunut näihin vaaramaisemiin. Minä olin lapsuudesta tottunut mereen ja ”aakeeseen laakeeseen” ja Kuusamon luonto salpasi hengen, hurmasi ja herätti ihmetystä, Haataja sanoo.

Lähes kaksi vuosikymmentä on kulunut ja sama ihastus Koillismaan luontoa kohtaan on säilynyt. Kaunis maisema ja vuodenkierron muutokset luonnon väreissä, tuoksuissa ja äänissä sykähdyttävät edelleen.

– Väliin on pitänyt pysäyttää autokin kesken matkan, että voi rauhassa nauttia näkemästään, Haataja hymyilee.

Sielunmaisema löytyy mökkirannasta Rukan Mustalammelta, toinen Mustosenvaarasta ja kolmas Karhunkierroksen varrelta. Lapsuuden sielunmaisemassa pauhaa meri.

Metsään on päästävä aina, kun yrittäjän töiltä aikaa liikenee.

– Se on ihmeellinen tunne, kun vaikka raskaan työviikon jälkeen kävelee metsään. Kymmenkunta minuuttia luonnossa niin murheetkin tuntuvat pienemmiltä.

Haatajalle luonto on iloa ja kauneutta, lohdutusta ja terapiaa. Se on tuulen henkäys kasvoilla, sammalmetsän tuoksu ja punertuva pihlajanlehti. Luonnon äärellä koetut elämykset, elämänkokemukset ja vaikeatkin tunteet ovat päätyneet sanoiksi, runomuotoon.

Nyt yksi virstanpylväs on saavutettu ja runoja ikänsä pöytälaatikkoon kirjoittanut nainen julkaissut ensimmäisen runokirjansa. Luovuus on päässyt valloilleen monellakin tapaa.

– Vuosi takaperin löysin uuden puolen itsestäni maalaamisen kautta. Se rohkaisi minua myös kirjoittamisen puolella ja jostakin kumpusi voimaa oman runokirjan tekemiseen. Se oli ollut haaveeni jo pitkään ja oman runokirjan julkaisseen siskoni esimerkki sai minutkin ryhtymään toimeen. Kun prosessi lähti käyntiin, se etenikin lopulta hyvin nopeasti.

Päivi Haatajan juuri omakustanteena ilmestynyt esikoisteos Tuulenpesät on kiitos luonnolle voiman lähteenä. Vaikka runoja on vuosien myötä kertynyt pinoittain, ovat lähestulkoon kaikki runokirjan runot syntyneet kevään ja kesän aikana.

Tulvan tuomana

orpona yksin

riepoteltavana tuulen

aurinko polttanut, puraissut pakkanen.

vastoin kaikkia odotuksia

juurtunut maahan

syvälle

Kirjan nimi Tuulenpesät vievät muistot lapsuuteen. Haataja ihmetteli lapsena lehtipuissa näkyviä tiheitä oksarykelmiä.

– Äitini kertoi, että tuuli menee niihin lepäämään, kun se ei jaksa enää puhaltaa. Ne oli tuulenpesiä. Edelleenkin minulle tulee lämmin tunne sydämeen ja äiti mieleen, kun näen niitä. Oikeastihan se on eräänlainen puun sairaus tai sieni, mutta silti mielestäni kaunis. Ihan kuten me ihmisetkin olemme ainutlaatuisia heikkouksinemme.

Runoja putkahtelee rauhallisina hetkinä, kertoo Haataja.

– Pihakeinussa istuessa, autolla Rukalle päin töihin ajaessa tai nukkumaan mennessä. Kynää ja paperia on hyvä olla lähistöllä ja hätätapauksessa runon voi kirjoittaa vaikka kännykkään muistiin.

Toiset runot syntyvät helposti, toisia pitää työstää pitempään.

Kynnys omien runojen julkaisuun voi olla korkealla. Omaan kirjaprojektiinsa Haataja on saanut apua ja rohkaisua Lea Iso-Möttöseltä, joka on valokuvillaan myös kuvittanut kirjan.

– Lea on ollut suurena apuna ja olen todella tyytyväinen siihen kokonaisuuteen, minkä runot ja Lean kuvat muodostavat.

Sievä kaunis perhoseni

hetken sinnittelee

henkäys hentoinen

jäinen riite

kuoliniskun antaa

hallayö

ikiuneen vaipuu

oma pieni enkelin

jäljelle jää kaipuu

Luontoteeman lisäksi kirjasta löytyy raskaampi tuulenvire. Myös Haatajan elämässään kokemat vaikeudet, surut ja rankat elämänkokemukset ovat löytäneet kirjasta paikkansa.

Sievä kaunis perhonen on Haatajalle rakas runo enkelistä – muisto 5-vuotiaana menehtyneestä esikoislapsesta.

Kirjassa on kipeäkin puolensa, mutta päällimmäisenä on toivo. Lopussa kaikki on hyvin, ihania kesäpäiviä on edessä ja toivo löytyy kaiken kivun keskeltä.