Veikko Mikkola, 93, elelee itsekseen puutalossa Taivalkosken Metsäkylässä. Hän on saanut torstai-iltaiseksi vieraakseen Taivalkosken seurakunnan diakonissa Heidi Keräsen. Kaksikon keskustelu soljuu pirtin kulmalla rennosti naurun raikaessa. Puheenaiheet vilisevät hurjaa tahtia talvikalastuksesta nykymaailman menoon.
Mikkolaa ei yllättäen pirttiin tupsahtanut diakoniatyöntekijä haittaa, päinvastoin.
– Mikä sen mukavampaa, kun joku tulee porisemaan, Mikkola toteaa ilahtuneena.
Juuri siitä diakonian kenttätyössä onkin kyse.
– Tässä käydään tervehtimässä ja juttelemassa. Käydään läpi kuulumiset, terveys ja vaikka kylän asiat, diakonissa Keränen kertoo.
Moni ikäihminen asuu yksin eikä tämä ole pelkästään Taivalkosken haaste. Ilmiö on yleinen koko maassa.
– Meillä on paljon yksinäisiä vanhuksia syrjäkylillä, Keränen toteaa jämerästi.
Pitkät välimatkat palveluihin, naapureihin ja omaisiin korostuvat entisestään pohjoisemmaksi mentäessä.
Mikkolan kertoman mukaan hänen asiansa ovat paremmin kuin monella muulla ikätoverilla. Lähellä asuva lankomies on kuljettanut häntä samalla viikolla keskustaan joulupuurolle ja joululauluja kuuntelemaan. Kauempana asuvat omaiset käyvät aika ajoin tervehtimässä. Läheisyyttä korostava naapurusto saa Mikkoselta vuolaat kehut.
– Naapurit huolehtivat toisistaan täällä, Mikkola summaa.
Kaikilla ei ole tällaista turvaverkkoa ympärillään. Tämän takia seurakunnat tekevät kenttätyötä, jossa diakoniatyöntekijä kiertää seurakuntansa asiakkaita tarjoten luottamuksellisen jutteluavun lisäksi myös pienimuotoista apua arjen askareissa. Voidaan keittää kahvia tai olla mukana lääkärikäynnillä.
– Emme kuitenkaan korvaa kotiapua, vaan seurakunta on lähimmäisavun tarjoaja, Keränen selventää.
Tarvetta kenttätyölle Keräsen mukaan on, mutta sille jää nykyään entistä vähemmän aikaa. Onneksi on vielä toinenkin apukanava.
– Meillä on diakoniatyön lisäksi myös lähimmäispalvelu, jossa vapaaehtoiset tekevät omalla ajallaan samankaltaista työtä omien lähimmäiseksi valittujensa kanssa.
Kotikäyntien ajankohtaa ei useimmiten sovita etukäteen, vaan diakoniatyöntekijä kurvaa pihaan silloin kun sattuu paikalle. Yllättävät juttelutuokiot otetaan Keräsen mukaan positiivisesti vastaan.
Ajokilometrejä diakonissalle kertyy vuodessa liki 40 000, joista noin kolmisensataa kotikäyntiä vievät suuren osan.
Nimilistoja tai kortistoa ei kenttätyön suunnittelussa käytetä ihan tietosuojankin takia. Kaikki mahdolliset käyntikohteet ovat Keräsen mukaan hänen omassa päässään.
– Yritän liikkua eri kyläkunnilla mahdollisimman laajasti, Keränen selvittää reittivalintojaan Taivalkoskella.
Entä jos haluaisi diakoniatyöntekijän kotiinsa käymään, saako sitä pyytää seurakunnalta?
– Saa pyytää, ja pitääkin. Aika moni tätä pyytää ja käymme tervehtimässä mahdollisuuksien mukaan.
Mikkolalle ollaan tarjottu asuinpaikkaa kirkolta lähempää palveluja, mutta mies ei itse ole vielä asiasta niin innostunut.
– Minä olen vähän sellainen jääräpää, että en minä vielä taida lähteä täältä, Mikkola toteaa naureskellen.
Mikäpä siinä ollessa, kun omin käsin muurattu uuni on lämmin, naapuriapu toimii ja seurakunnan työntekijäkin käy välillä porisemassa.