Veikko Kaakinen oli kuusamolainen opettaja. Hän on syntynyt v. 1931 Rovaniemellä. Neuvostovallan kaaduttua 1990 luvun alussa Venäjän raja avautui myös pohjoisessa. Kuusamolaiset opettajat ja matkaoppaat tekivät matkan Muurmanskiin, Kantalahteen, Kalevalaan ja Kostamukseen. Linja-autollinen opettajia lähti Kuusamosta kohti Raja-Jooseppia. Sinänsä viisumejakaan ei ollut vielä saatu. Niitä kuljetettiin pikakuljetuksena suoraan Sodankylään, jotta rajaylitys onnistui.
Matkan pääkohde oli Uhtua, eli nykyiseltä nimeltään Kalevala. Pitkän ja monivaiheisen matkustamisen jälkeen saavuttiin Kalevalaan. Tuolloin Kalevalassa oli vain yksi Sampo-hotelli. Se ei kuitenkaan houkutellut runsaine lutikoineen matkalaisia. Kaikki sinne eivät olisi mahtuneetkaan.
Siispä kalevalaiset tuttavat ja sukulaiset olivat hommannet porukalle kotimajoitukset lähinnä vienaa puhuvista perheistä. Tämä tutustutti myös Veikon oivallisesti vienankarjalaisiin. Ystävyys syttyi heti alussa.
KESÄJUHLISSA OLIMME KUNNIAVIERAITA
Kiestingissä järjestetään lähes joka vuosi Kultturitalon rannan puoleisella näyttämöllä kesäjuhlat. Olimme rakentamassa saunaa loppuvaiheessan. Ohjelma juhlissa oli venäläiseen tapaan hyvä ja riittävä. Esityksiä ja puheita oli kolme tuntia. Lopuksi oli betonilaatoilla tanssit kansalle. Paremmat vieraat Veikko mukaan lukien menivät sisälle juhla-aterialle. Kansalle oli kalakeittoa kiestinkiläiseen tapaan. Siinä suomustamattomat kalat keitettiin isossa padassa perunoineen rannalla. Me emme sitä hennonneet syödä. Veikkoa ja Juhaa haastateltiin myös Petroskoin radioon saunan rakennustyön vaikuttimista.
Puolen tunnin tanssin jälkeen koputti Zinaida Timohovna olkapäälleni ja pyysi myös meitä muita rakentajia sisälle syömään. Pöytä oli koreasti katettu ja kaikkia votkaryyppyihin asti oli tarjolla. Pyrimme ottamaan muita juhlijoita kiinni ja söimme ahnaasti. Minäkin otin luulemaani kanankoipea suuhuni. Tunsin sen kuitenkin mausta olevan paistettua kalaa. Kala-allergisena söin muut ruuat nopeasti. Menin hetimiten ulos tanssittamaan kylän naisia. Lähtiessäni otin kuitenkin tavoistani poiketen votkaryypyn. Ajattelin, että se ehkä auttaisi ripulin helpottumista.
Tunnin jälkeen kysyin lastenkodin tytöiltä, haluavatko he nopeaa kyytiä autollani. Viisi likkaa pakkautui autoon. Huristimme kylän läpi majapaikkaan ja tyhjensin suoleni lähes uudessa istumahuussissa. Kyllä tytöillä nauru piisasi, kun näkivät missä kävin. Kultturitalon huusin haju ei minua, kuten meitä muitakaan suomalaisia hokutellut käymään siellä.
Saimme juhlissa komeat kuniakirjat Louhen piiriltä tunnustuksena Lastenkodin hyväksi tehdystä työstä.
KUSTANNUKSET PAISUIVAT JATKUVASTI
Alunperin hirsien ja muun puutavaran ostolla olisi selvitty noin neljällä tuhannella eurolla. Siihen saatiin rahoitus järjestymään. Entinen kistinkiläinen ja silloin jossain Ruotsin Örebron tienoilla asunut Jussi Mielikäinen hommasi pari tuhatta euroa paikallisilta seurakunnilta. Yhden tonnin lahjoitti Veikon kehoituksesta Kuusamon ev.lut. Seurakunta. Rakennustyön valvoja Hannu Päivärinta sai rahoitusta pariinkin otteeseen järjestymään Helsingistä Den Sjunde Mars Foundeison- säätiöltä. Jatkuva matkustaminen ja kalliiden tavaroiden osto Suomesta tai kahteen kertaan Venäjältä vaati lisää rahaa. Kaiken kaikkiaan kustannukset taisivat ainakin kolminkertaistua alkuperäisestä.
Me rakennusmiehet saimme polttoainerahat autoihimme kuittia vastaan seuralta. Tuhannen kilometrin matkassa sitä kuitenkin aina kului sen viiden vuoden aikana, kun rakennusta tehtiin. Lisäksi aivan ulkopuolisten taitavien rakennusmiesten viisumit maksettiin Kuusamo-Vienaseuran puolesta.
Erinomaisina kirvesmiehinä meillä oli viimeisinä vuosina Karjalaisen Sauli ja Penna. Heiltä työ sujui ja homma oli hanskassa. Muita rakentajia olivat mm. Jouko Rainaho, Pertti Soronen, Ali Pesonen ja Mikko sekä Leena Shirjajev. Kaikkiaan Rakennus-Kuuran laudoitusporukan lisäksi töissä viiden vuoden aikana Kuusamosta kävi 13 rakentajaa.
Paras lisärahoittaja oli Den Sjunde Mars Foundation Helsingistä.
BETONIMYLLY KALEVALASTA
Betonimyllyä tarviittiin monasti. Kiestinkiläisten isohkoa myllyä emme me, eikä tainnut osata paikallinen mieskään käyttää. Siitä ei saatu vatkattua oikeaa massaa, kun nopeus oli liian nopea myllyssä. Jouduimme kuljettamaan myllyn aina mukanamme Kalevalan seurakunnan varastosta. Tuolloin matka kulki Kostamuksen kautta Kiestinkiin. Siihen tarvittiin mukaan myös peräkärry, ellei se mahtunut Berlingon sisälle. Kalevalasta hakivat kerran tyhjällä peräkärryllä Veikko ja Kinnusen Juhani styroksia. Reisusta tuli pannukakku, kun he menivät väärään rautakauppaan tilattuja tarvikkeita hakemaan.
Seurakunnan peräkärry tosin hajosi matkalla. Se oli nähtävästi kesärenkaisena piuvannut johonkin sillankaiteeseen jo Kiestingistä Kalevalaan mennessä. Seurakunnassa oltiin harmissaan, kun perälautana oli alumiinin sijaan puuta palatessamme Kuusamoon.
SAHAN PUUTTUMINEN TULLISSA
Jouduimme siin aina luetteloimaan kaikki koneemme tullauslomakkeeseen hintoineen. Venäjän tullissa jokainen kone aina nostettiin pois takatilasta ja tarkistettiin sarjanumeron oikeudellisuus. Kerran olin laittanut myös tavallisen pistosahan luetteloon. Sen kädensija hajosi työmaalla ja ajattelomattomuuttaan jätimme sen roikkumaan saunan seinän naulaan. Sallan tullissa sen kiinnemenon aikaan illalla meitä oli sitten kolme suomalaista matkalaista ja kolme venäläistä tullimiestä miettimässä mitä tehdä, kun kolmen euron saha puuttui kuormasta palatessamme. Aloimme olla jo epätoivoisia. Onneksi tullipäällikkö löysi kalupakistamme ratasahan terän ja luokitteli sen puuttuvaksi sahaksi. Varttitunnin taivastelu päättyi onnellisesti.